Uskonnot Suomessa -
http://uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=16
Tulostettu: 20.08.2017 kello 07.23
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Ortodoksiset kirkot

muokkaa

Historia: Ortodoksisen kirkon juuret ulottuvat itäisen Rooman kristillisyyteen. Itäisen Rooman kristillisyys alkoi kehittyä läntisestä kristillisyydestä eroavaan suuntaan melko pian sen jälkeen, kun kristinuskosta tuli 300-luvulla keisari Konstantinuksen (272–337) aloitteesta Rooman valtakunnan virallinen uskonto. Yhtenäisen kirkon toiminta ei enää ollut käytännössä mahdollista sen jälkeen, kun valtakunta jaettiin hallinnollisesti kahtia Länsi- ja Itä-Rooman. Lännen ja idän välinen ero vain syveni kansainvaellusten ja Länsi-Rooman tuhon (476 jKr.) myötä. Lopullisesti läntinen ja itäinen kirkko erosivat toisistaan vuonna 1054. Virallisena syynä erolle olivat teologiset erimielisyydet, joista merkittävimmäksi on nostettu ns. filioque-riita, eli kiista siitä, lähteekö Pyhä Henki isästä ja pojasta, vai vain isästä. Tosiasiassa kirkkojen erolle oli paljon muitakin poliittisia ja kansallisia syitä, kuten paavin valtapyrkimykset ja kielelliset erot: idässä käytettiin kreikkaa ja lännessä latinaa. (Räisänen 1999, 179–180.)

Ortodoksinen kirkko ei ole yhtenäinen kirkko, kuten Roomalaiskatolinen kirkko, vaan erillisten kirkollisuuksien yhteenliittymä. Ortodoksiseen kirkkoperheeseen kuuluviksi lasketaan ortodoksinen kirkko ja orientaaliset ortodoksiset kirkot, sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Ortodoksinen kirkko koostuu viidestätoista autokefaalisesta eli itsenäisestä paikalliskirkosta. Orientaalisten kirkkojen perhe puolestaan koostuu viidestä kirkosta, jotka ovat Egyptin koptilainen kirkko, Syyrian ortodoksinen kirkko, Intian syyrialais-ortodoksinen kirkko, Armenian apostolinen kirkko ja Etiopian apostolinen kirkko. (Metso 2005, 98–99.)

Kirkkoperheen jaon juuret ovat 400–500-luvun taitteessa, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot ajautuivat erilleen Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kiistassa oli kyse patriarkka Nestoriuksen (386–451) esittämästä Kristuksen kaksiluonto-opista eli Kristuksesta erikseen jumalallisena ja inhimillisenä olentona. Ortodoksisen näkemyksen mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset ortodoksiset kirkot omaksuivat näistä molemmista poikkeavan monofysiittisen tulkinnan joka korosti Kristuksen jumaluutta. Islamin levitessä 600-luvun alussa ja Bysantin menettäessä alueitaan, nämä kirkot joutuivat Bysantin alueen ja vaikutuksen ulkopuolelle.(Metso 2005, 100–101.)

Lähetystyö avulla ortodoksinen kirkko levisi itään. Tultaessa tuhatluvun loppupuolelle kirkon vaikutus ulottui Itä-Rooman ja Balkanin lisäksi nykyiseen Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Venäjästä muodostuikin ortodoksisen uskon kannalta merkittävä keskus, etenkin sen jälkeen, kun osmanit vuonna 1453 valtasivat Konstantinopolin. Venäläiset pitivät Moskovaa kolmantena Roomana, joka oli kutsuttu olemaan Bysantin perillinen (Ambrosius & Haapio 1982, 70). Venäjältä ortodoksisuus levisi lähetystyön ansiosta 1700- ja 1800-luvulla Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan. Venäjän ortodoksinen kirkko oli pitkään ainoa islamin otteesta vapaana oleva kirkko. Venäjän vallankumous ja toista maailmansotaa seurannut kommunistien valtaannousu Itä-Euroopassa oli lamaannuttavaa aikaa ortodoksiselle kirkolle. Kirkko käytännössä leikattiin irti muusta yhteiskunnasta. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin, kirkkorakennuksia tuhottiin ja pappeja sekä nunnia vangittiin ja tapettiin. Kommunistisen järjestelmän myötä kirkon toiminta taas elpyi. (Metso 2005, 107–108.)

Karjalaan ja Kaakkois-Suomeen ortodoksinen usko alkoi levitä 1000-luvun tienoilla Bysantista Novgorodin ruhtinaskunnan kautta, aluksi paljolti kaupan välityksellä. Karjala liitettiin verotuksellisesti osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa ehkä jo 1000-luvulla. Novgorodilaisten tekemän lähetystyön keskuksiksi muodostui Valamon saarelle 1300-luvulla (kirkollisen perimätiedon mukaan jo 1100-luvulla) perustettu Valamon luostari ja samoihin aikoihin perustettu Konevitsan luostari. (Ambrosius & Haapio 1982, 92–93; Kirkinen 1987, 67–74.) 1400- ja 1500-luvulla ortodoksinen usko alkoi vakiintua karjalaisten keskuuteen (Augustin 1991). Novgorod yritti ulottaa vaikutustaan läntiseen Suomeen. Samaan aikaan ruotsalaiset yrittivät ulottaa vaikutustaan itään. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Suomi jaettiin Novgorodin ja Ruotsin kesken, tämä vakiinnutti maan jakoa katolilaisuuden ja ortodoksisuuden kesken. (Ambrosius & Haapio 1982, 95–96.)

Stolbovan rauhassa (1617) Ruotsi-Suomi sai hallintaansa Karjalan ja Laatokan alueen. Väestölle taattiin oikeus ortodoksisen uskon harjoittamiseen. Tätä vapauden aikaa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa. Ruotsi-Suomeen levinnyt puhdasoppinen luterilaisuus ja suurvalta-aseman mukanaan tuoma uusien alueiden väestön tiukemmasta integroinnista uuteen emämaahan saivat aikaan sen, että ortodokseja alettiin käännyttämään luterilaisuuteen. (Ambrosius & Haapio 1982, 107–109.) Vuosisadan kuluessa ortodokseihin kohdistettu painostus vain tiukkeni. Ortodoksien oli mm. pakko osallistua luterilaiseen jumalanpalvelukseen ja ortodoksipappien sallittiin toimia vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Tiukentuneita asenteita kuvaa hyvin vuosina 1681–89 Inkerinmaan valvojana toimineen Juhana Gezelius Nuoremman (1647–1718) näkemys, siitä, että ortodoksinen usko on "melkein pimeyden ja perkeleen, turkin ja pakanain uskoon verrattava". (Ambrosius & Haapio 1982, 113.)

Turun rauhassa (1743) Ruotsi menetti Venäjälle Karjalan ja Kaakkois- tai ns. Vanhan Suomen sekä Haminan rauhassa (1809) koko Suomen. Tämä tarkoitti ortodoksisen kirkon aseman parantumista. Uusia ortodoksisia seurakuntia perustettiin mm. Vaasaan, Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Vuonna 1865 Pyhä Synodi (kirkon korkein hallinnollinen elin) määräsi, että Suomen ortodoksisissa seurakunnissa jumalanpalvelus oli toimitettava kansankielellä (Ambrosius & Haapio 1982, 126). Käytännössä tämä tosin jäi monin paikoin toteutumatta. Vuonna 1895 perustettiin Lintulan naisyhdistys, joka sai vuonna 1906 luostarin statuksen. Suomen ortodoksisista seurakunnista muodostettiin vuonna 1892 oma hiippakunta, joka käytännössä aloitti toimintansa 1895. Venäjän keisarikunta pyrki ns. sortokausien aikana (1899–1905 ja 1909–1917) käyttämään ortodoksista kirkkoa yhtenä venäläistämisen välikappaleena. Suomenkielinen ortodoksinen papisto vastusti tätä. (Ks. esim. Hämynen 1995; Laitila 2004; Loima 2001.)

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan itsenäiseksi (autonomiseksi) kirkoksi (asetus 26.11.1918). Moskovan patriarkaatti tunnusti tämän 1921, mutta Suomen valtio halusi kirkon eroa Moskovasta. Tässä tarkoituksessa käännyttiin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin puoleen, joka heinäkuussa 1923 otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena (sisäisissä asioissa itsenäisenä) kirkkona. (Setälä 1966.) Venäjänkieliset ortodoksit, jotka eivät halunneet kuulua Konstantinopolin alaisuuteen, perustivat pian tämän jälkeen kaksi seurakuntaa (virallisesti yhdistystä): Pyhän Nikolauksen seurakunnan ja Yksityisen kreikkalais-katolisen yhdyskunnan Viipurissa; molemmat kuuluivat Moskovan patriarkaatin alaisuuteen (Heino 1997, 67). Samaan aikaan, 1920-luvun puolivälissä, kirkko siirtyi kiistojen jälkeen käyttämään juliaanisen kalenterin sijasta gregoriaanista kalenteria (Frilander 1997). Kirkko suomalaistui nopeasti, ja Venäjällä koulutetun ja osaksi venäjänkielisen pappissukupolven tilalle tuli Suomessa koulutettu kansallismielinen pappissukupolvi.

Jatkosodassa (1941–44) ortodoksinen kirkko menetti suuren osan omaisuudestaan ja kaikki luostarinsa. Raja-Karjalan ja Petsamon ortodoksinen (kuten muukin) väestö joutui lähtemään evakkoon. Uuden Suomen ja Neuvostoliiton rajan taakse jäi 18 seurakuntaa. Tilalle perustettiin 1.1.1950 neljätoista uutta seurakuntaa. Valamon ja Lintulan luostarit jatkoivat toimintaansa Heinävedellä. Konevitsan ja Petsamon munkit evakuoitiin aluksi Keiteleelle, mutta liitettiin sittemmin Valamon veljestöön. Suomen valtion tuella seurakuntaelämä alkoi vähitellen toipua.

Toisen maailmansodan jälkeen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä väheni usean sadan henkilön vuosivauhtia. Syynä tähän oli sekä kirkosta luopuminen että se, että luterilaisten ja ortodoksien välisissä avioliitoissa ortodoksipuoliso usein liittyi luterilaiseen kirkkoon. Jäsenmäärään vaikutti myös se, että lapset kastettiin (monesti ilmeisesti sosiaalisen paineen takia) pääasiassa luterilaisen kirkon jäseniksi. Tilanne alkoi muuttua 1970-luvulta lähtien ja viime vuosina kirkon jäsenmäärä on kasvanut tasaisesti. Tämä on 1990-luvulta alkaen tähän merkittävästi vaikuttanut venäjänkielisen väestön maahanmuutto; huomattava osa kirkkoon liittyjistä on maahanmuuttajia. (Heino 1997, 65.)

Maahanmuutolla on ollut muitakin seurauksia. Suomeen syntynyt merkittävä venäläisvähemmistö kiinnostaa myös Venäjän ortodoksista kirkkoa. Moskovan patriarkaatti on viime vuosina aktivoitunut Suomessa. Se järjestää venäjänkielisiä jumalanpalveluksia mm. Tampereella, on rakennuttanut kappelin Poriin ja Turkuun sekä suunnittelee kirkon rakentamista Helsingin Itäkeskukseen. Muutama vuosi sitten patriarkaatti harkitsi myös oman hiippakunnan perustamista Suomeen. Tämä kaikki on herättänyt keskustelua Venäjän ortodoksisen kirkon valtapyrkimyksistä Suomessa. (Räntilä 2004, 2; Helsingin Sanomat 15.12.2006.)

Vuoden 2005 lopussa Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuului virallisen tilaston mukaan 60 761 jäsentä. Ortodoksisia seurakuntia maassa on kaikkiaan 24. Lisäksi luostarit, Uusi Valamo ja Lintula, muodostavat omat seurakuntansa. Hallinnollisesti maa jakautuu kolmeen hiippakuntaa. Suomen ortodoksinen kirkko on autonominen, mutta hengellisesti se kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen ekumeenisen neuvoston, Euroopan kirkkojen konferenssin ja Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen. (Suomen ortodoksinen kirkko.)

Uskomukset ja narratiivit: Ortodoksinen kristillisyys ei pohjaudu tunnustuksiin protestanttisen kristillisyyden tavoin. Tunnustuksen sijasta korostuu käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon uskon kulmakivinä toimivat opinkappaleet eli dogmit. Nämä perustuvat ortodoksien käsityksen mukaan suoraan Jumalan ilmoitukseen. (Ambrosius & Haapio 1982, 10.)

Ortodoksisen kirkon keskeisiä dogmeja ovat oppi Jumalasta pyhänä kolminaisuutena ja Kristuksesta inkarnoituneena Jumalan sanana, joka on todellisesti Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Tähän opinkappaleeseen liittyy keskeisesti oppi Mariasta Jumalansynnyttäjänä ja usko hänen ainaiseen neitsyyteensä. Kirkko pitäytyy kolminaisuusopissa klassisessa määritelmässä Isästä pojan synnyttäjänä ja hengen lähettäjänä. Ortodoksit eivät hyväksy katolisen kirkon ja protestanttisten kirkkojen tulkintaa Pyhän Hengen lähtemisestä myös Pojasta. (Metso 2005, 120–121.)

Kirkon opin mukaan ihminen on Jumalan kuva ja Jumalan kaltainen. Koska ihminen on Jumalan kuva, hänellä on tästä syystä erityinen arvo. Ihmisen arvon kieltäminen on Jumalan luomistyön väheksymistä ja Luojan pilkkaa. Jumalan kuva säilyi ihmisessä syntiinlankeemuksesta huolimatta ja ihmisen kutsumuksena on kasvaa täyteen Jumalan kaltaisuuteen. Jumalan armo mahdollistaa ja täydellistää ihmisen pyrkimyksen Kristuksen uudistamassa elämänyhteydessä Jumalaan. Tässä kirkolla ja sen sakramenteilla on luovuttamattoman tärkeä rooli. (Ambrosius & Haapio 1982, 14.)

Kirkon liturgisen ja sakramentaalisen ilmapiirin viitoittamaa elämää kutsutaan kilvoitteluksi. Paaston, rukouksen ja rakkaudentekojen viitoittamana kristitty pyrkii Jumalan armoon turvautuen muokkaamaan omaa sisäistä ihmistään niin, että se ilmentäisi Jumalan alkuperäisen luomistyön ilmentämää kauneutta ja hyvyyttä. Aktiiviseen toimintaan ja hyviin tekoihin kannustavan dynaamisen pelastuskäsityksen mukaan kaiken tämän tarkoituksena on ihmisen jumaloituminen. Tämä on ortodoksisessa pelastusopissa käsitteenä yhtä tärkeä kuin lännen kristikunnan keskuudessa käytettävä termi vanhurskautuminen. Jumaloituminen ei ole panteistista, vaan ihminen säilyy erityisenä persoonana, eikä muutu olemukseltaan jumalaiseksi. Jumala säilyy Jumalana ja ihminen ihmisenä. Kyse on Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoisesta hyväksymisestä, joka ilmenee käytännön toimina. (Ambrosius & Haapio 1982, 14.)

Raamattuun pohjautuvien dogmien ohella keskeisellä sijalla ovat traditioon pohjautuvat dogmit. Kirkon mukaan tämä traditio ei ole ristiriidassa Raamatun kanssa eikä sisällä uusia oppeja, vaan palautuu apostoliseen aikaan. Kirkon opin mukaan traditio on luovuttamaton ja kuuluu yhdessä Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuteen. Raamattu ja traditio ovat uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä arvovaltaisesti ja legitiimisti. Oikean uskon erehtymätön totuus asuu kirkon kokonaisuudessa. (Ambrosius & Haapio 1982, 10.)

Traditiota ovat merkittävästi muotoilleet ekumeeniset kirkolliskokoukset eli synodit. Ortodoksinen kirkko tunnustaa seitsemän ensimmäistä tällaista kokousta. (Orientaaliset kirkot vain kolme ensimmäistä.) Niitä pidetään Pyhän Hengen inspiroimina tapahtumina, jotka ilmaisivat Jumalan ilmoituksen sisältämiä totuuksia aidolla tavalla. Näissä kirkolliskokouksissa määriteltiin muun muassa kolminaisuusopin ja kristologian oikea tulkinta sekä normitettiin kirkkojärjestystä, jumalanpalvelusta ja kristillistä elämää. Ekumeenisten kirkolliskokousten lisäksi kirkon arvovaltaista opetusta on tapahtunut jatkuvasti monilla eri tavoin: paikallisissa synodeissa, ekumeenisen patriarkan kannanotoissa, käyttöön otetuissa katekismuksissa. Näillä ei kuitenkaan ole samanlaista arvovaltaa kuin ekumeenisten kirkolliskokousten ratkaisuilla. (Metso 2005, 122.)

Olennaisena osana traditioon kuuluvat myös kirkkoisien opetukset. Arvossa pidettyjä kirkkoisiä ovat etenkin kolme ekumeenista opettajaa: Gregorius Naziansilainen (n. 329–390), Basíleios Suuri (n. 330–379) ja Johannes Krysostomos (344–407). Kirkkoisien lukua ei ole virallisesti määritelty eikä heitä ole periaatteessa rajattu vain muinaisuuteen. Isien opetusten avulla tulkitaan ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä. Tällöin pidetään silmällä isien yhteistä kantaa, ei erityiskorostuksia. Ortodoksisen kirkon käsityksen mukaan kirkkoisien opetukset ymmärretään oikein vain sen sisällä. (Teinonen 1978, 31–32.)

Etiikka ja elämäntapa: Ortodoksikirkon mukaan elämä on Jumalan lahja. Kirkon opin mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Tästä syystä ihmiselämällä on aivan erityinen arvo. Ortodoksikristityn tulee pyrkiä rakastamaan Jumalaa sekä lähimmäisiään. Tätä tarkoitusta varten on annettu ohjenuoraksi kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (Matt. 22:37). (Ortodoksinen elämäntapa 2007.)

Luomiskertomuksen mukaan Jumala loi kaiken hyväksi ja asetti ihmisen varjelemaan luomakuntaa. Vaikka ihminen onkin asetettu maailman herraksi, on maailma kuitenkin Jumalan. Ihminen on vain sen käyttäjä. Tästä syystä johtuen ihmisen tulee luomakunnasta nauttiessaan samalla varjella sitä sekä Jumalan sille asettamia rakenteita ja järjestystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ortodoksikristityn tulee kohdella hyvin eläimiä ja kaikkea luontoon kuuluvaa, eikä olla mielivaltainen. (Ortodoksinen elämäntapa 2007.)

Ortodoksinen kirkko suosittelee ortodoksikristityille Jeesuksen ja apostolien antaman esimerkin mukaisesti yksinkertaista elämäntapaa. Kristityn tulee olla vapaa aineen orjuudesta ja aineen korostamisesta. Oikea elämäntapa on yksinkertainen, vaatimaton ja säästeliäs. (Ortodoksinen elämäntapa 2007.)

Ortodoksiseen elämäntapaan kuuluu tehdä kaikki Jumalan kunniaksi. Siksi ortodoksikristitty tekee ristinmerkkin lyhyen rukouksen myötä työhön ryhdyttäessä, opiskelua aloitettaessa, matkalle lähdettäessä, kirkkoon astuttaessa, hautausmaalla kuljettaessa ja kirkon tai matkamiehen ristin ohi mentäessä. Ortodoksi voi ristinmerkillä siunata myös kotiovensa kotoa lähtiessään tai vuoteensa käydessään nukkumaan. Rukous ei siis ole vain jotakin sunnuntaipäivään kuuluvaa vaan se ulottuu kaikkeen elämässä: kaikessa pyydetään Jumalan siunausta. (Ortodoksinen elämäntapa 2007.)

Jatkuvan rukouselämän lisäksi kirkko suosittelee jäsenilleen hengellisen kirjallisuuden lukemista ja säännöllistä osallistumista jumalanpalvelukseen. Myös paastoamisen ja pyhiinvaellusten tekemisen opetetaan kuuluvan ortodoksiseen elämäntapaan. (Ortodoksinen elämäntapa 2007.)

Rituaalit: Kirkon traditio elää erityisen voimakkaasti liturgiassa ja jumalanpalveluselämässä. Ortodoksinen jumalanpalvelus ilmenee erilaisten liturgisten syklien (päivä, viikko, vuosi) ja jumalanpalvelustyyppien (päivän hetkiin sidotut sekä paasto- ja juhlakausien mukaan määräytyvät palvelukset) järjestyksenä, joka antaa jokaiselle päivälle sen erityisen sisällön. Liturgisen kierron perustana toimii vuorokauden jumalanpalvelusrytmi aamu ja ehtoopalveluksineen. (Metso 2005, 123.)

Tärkein kirkon jumalanpalveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan kirkoissa joka sunnuntai ja juhlapäivinä. Luostareissa liturgia saatetaan toimittaa joka päivä, kalenteriin merkittyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Ortodoksisen kirkon liturgiakäytäntö noudattaa bysanttilaista perinnettä. Tavanomaisen Johannes Krysostomoksen liturgian rinnalla toimitetaan määrättyinä päivinä Basileios Suuren liturgia tai ennenpyhitettyjen lahjain liturgia. (Suomen ortodoksinen kirkko 2007.) Orientaalisissa kirkoissa liturgian toimittamisen käytännöt eivät ole yhtä yhteneviä (Metso 2005, 124).

Ortodoksinen hengellisyys ei rajoitu ainoastaan jumalanpalveluksiin, vaan kattaa koko elämän. Kirkon liturginen sykli ohjaa ortodoksin elämää – arkea, paastoa ja juhlaa. Liturginen elämä on lähde, josta ortodoksikristittyjen elämä kumpuaa ja saa sisältönsä.

Kirkkovuoden juhlista suurin on pääsiäinen. Pääsiäisen teema esiintyy viikoittaisessa jumalanpalveluskierrossa. Viikoittaiset paastopäivät (keskiviikko ja perjantai sekä luostareissa myös maanantai) ovat liturgisessa kiertokulussa tärkeitä. Näiden lisäksi joitakin juhlia, kuten pääsiäistä ja joulua edeltävät pidemmät paastokaudet. Myös henkilökohtainen päivittäinen rukoussääntö, päivän toimiin liittyvät rukoukset sekä siunauksen pyytäminen Jumalalta vuodenkierron ja elämän tärkeissä taitekohdissa nähdään luonnollisena osana ortodoksikristityn elämää. Rukouselämän lisäksi korostetaan lähimmäisenrakkautta arkisen elämän tarjoamisissa monenlaisissa mahdollisuuksissa. (Metso 2005, 127.)

Mysteereiksi nimitetyillä sakramenteilla on korostunut rooli ortodoksisessa elämässä. Suomalaisessa ortodoksisessa kirjallisuudessa on viime vuosien aikana haluttu luopua latinaperäisestä sakramentti-sanasta ja haluttu sen sijaan käyttää kreikkalaisperäistä sanaa mysteeri tai mysteerio, joka vastaa paremmin ortodoksista näkemystä. (Schmemann 1994, 7.) Yleisimmin mysteerioksi määritellään seuraavat seitsemän: kaste, mirhalla voitelu, katumus, sairaanvoitelu, avioliitto ja pappeus. Toisinaan mysteerioiden joukkoon lasketaan kuuluviksi myös kirkon vihkiminen ja vihkiytyminen luostarielämään. Mysteerioita toimittavat hätäkastetta lukuun ottamatta ainoastaan piispat ja papit. (Suomen ortodoksinen kirkko 2007.)

Kolminkertaisesti upottamalla toimitettu kaste ja samalla kertaa toimitettava mirhalla voitelun mysteeri ovat edellytyksiä elämälle Kristukselle ja hänen kirkkonsa yhteydessä. Kasteessa ihminen liitetään ortodoksisen kirkon jäseneksi ja mirhalla voitelu vahvistaa tämän liiton. (Ambrosius 1982, 212–213.)

Ehtoollista pidetään hengellisen elämän täydellisimmin ruokkivana tapahtumana. Myös sylivauvat osallistuvat ehtoolliseen heti kasteesta alkaen. Ortodoksien mukaan ehtoollisyhteys on kirkon ykseyden ilmentymää ja he suhtautuvat jyrkän kielteisesti ehtoollisyhteyteen muiden kristittyjen kanssa. Ehtoolliseen osallistuminen on paikalliskirkosta riippuen määritelty hyvin tarkkaan paastoineen ja erilaisine rukouksineen. Useissa paikalliskirkoissa ehtoollisella käyminen edellyttää katumuksen mysteeriota eli synnintunnustuksella käyntiä. Säännöllisesti ehtoolliselle osallistuvien määrä on monissa paikalliskirkoissa hyvin alhainen. (Metso 2005, 127–128.)

Tiedot päivitetty: 13.07.2007

Yhteys muihin uskontoihin muokkaa

Emouskonnot

Lähteet muokkaa

Artikkelit

Augustin (Nikitin), arkkimandriitta: Suur-Novgorod ja ortodoksinen lähetystyö (1000–1500-luku). Teoksessa Stefan Holm & Markku Toivonen (toim.), Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta, 25–55.. Taipale: Taipaleen ortodoksinen seurakunta, 1991.

Frilander, Timo: Ajanlaskukysymys ja Suomen kansallistuva ortodoksinen kirkko 1923–1927. Ortodoksia 46, 80–103. , 1997.

Metso, Pekka: Ortodoksinen kirkko ja orientaaliset ortodoksiset kirkot. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 97-150. Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.

Räisänen, Heikki: Kristinusko. Teoksessa Katja Hyry & Juha Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa, 4. painos, 157-173. Porvoo: WSOY, 1999.

Räntilä, Kari, M: Uusia linjauksia kirkkomme idänsuhteissa?Analogi 5/2004. , 2004.

Internet

Suomen ortodoksinen kirkko: Ortodoksinen elämäntapa. , 2007. http://www.ort.fi/fi/ortodoksisuus/ortodoksinen_elama/elamantapa.php [2007-04-10]

Suomen ortodoksinen kirkko: Suomen ortodoksinen kirkko. , 2006. http://www.ort.fi/fi/index.php [2006-12-19]

Kirjat

Ambrosius, Isä; Haapio, Markku (toim.) : Ortodoksinen kirkko Suomessa. Heinävesi : Valamon luostari, 1982.

Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.

Hämynen, Tapio: Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset: kirkko- ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900–1923.. Joensuu: Ortodoksisen teologian laitos, 1995.

Kirkinen, Heikki: Bysantin perinne ja Suomi. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1987.

Laitila, Teuvo: Uskon luotsi: Sergei Okulov Suomen ortodoksien vaiheissa. Kuopio: Aamun Koitto, 2004.

Loima, Jyrki: Muukalaisina Suomessa: kaakkoisen Kannaksen kreikkalaiskatoliset venäläisseurakunnat kansallisena ongelmana 1889-1939.. Helsinki: Yliopistopaino, 2001.

Räntilä, Kari M. (toim.): Hyvät satamat: Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä. Helsinki: Suomen ekumeenisen neuvoston opillisten kysymysten jaosto, 1995.

Schmemann, Alexander: Johdatus liturgiseen teologiaan. Joensuu: Joensuun yliopisto, 1994.

Setälä, U. V. J.: Kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa 1917–1923.. Porvoo & Helsinki: WSOY, 1966.