Uskonnot Suomessa -
http://uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=22
Tulostettu: 24.10.2017 kello 12.07
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Kveekarit

muokkaa

Historia: Kveekarismin historialliset juuret juontavat 1600-luvun Englantiin. Suutari George Fox (1624-1691) sai vuonna 1647 kokemuksen sisäisestä valaistumisesta. Fox alkoi opettaa, että jokaisen ihmisen on mahdollista saada yhteys Jumalaan, koska jokaisessa ihmisessä on kaipauksen kipinä, sisäinen valo. Foxin opetukset saivat kannatusta ja kannattajiensa pohjalta hän organisoi ryhmän nimeltä Totuuden Ystävät (Friends of Truth), josta myöhemmin tunnettiin nimellä Ystävien Seura (Society of Friends). Ystävät-nimi otettiin Jeesuksen opetuslapsistaan käyttämästä puhuttelusta. Ystävät vetäytyivät pois anglikaanisesta kirkkoyhteisöstä, koska heidän mukaansa Kirkko oli luopunut apostolisen ajan uudesta liitosta. He vastustivat kaikenlaista kirkkohierarkiaa, seremonioita, sakramentteja ja kieltäytyivät maksamasta kymmenyksiä. (Melton 2005, 451.)

Liike joutui heti alkuaikoina vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Fox sai vuonna 1650 syytteen jumalanpilkasta arvosteltuaan Englannin kirkkoa. Tässä samaisessa oikeudenkäynnissä syntyi nimitys kveekarit (quakers = vapisijat), jolla liike nykyisin paremmin tunnetaan. Oikeusistuimen tuomari käytti tätä pilkkanimitystä Foxista ja tämän seuraajista, kun Fox oli kehottanut tuomaria vapisemaan Jumalan sanan edessä. Fox ja monet muut kveekarit joutuivat vankilaan jumalanpilkasta syytettyinä. Myös kveekarien ehdoton pasifismi tuotti heille vaikeuksia valtaapitävien taholta. Näin erityisesti siksi, että liikkeen ensimmäiset vuodet ajoittuvat samaan aikaan, kuin Englannin sisällissota (1642-1651). Sekä rojalistit, että tasavaltalaiset suhtautuivat kveekareihin epäilevästi. (Müller 1997, 35-36.)

Vainoista huolimatta liike kuitenkin kasvoi. Vuonna 1660 kveekareita oli jo 20 000. Englannissa ja Uudessa Englannissa vainotut kveekarit saivat itselleen turvapaikan uudesta Pennsylvanian osavaltiosta, jonka perustaja William Penn (1644-1718) oli itsekin kveekari. Ensimmäiset kveekarit saapuivat Pennsylvaniaan vuonna 1682. (Melton 2005, 230.) Sieltä järjestö levisi hiljalleen läpi koko Pohjois-Amerikan, mutta ei muodostunut missään vaiheessa massaliikkeeksi. Uudella manterella kveekarit kieltäytyivät taistelemasta Yhdysvaltain itsenäisyyssodassa ja sisällissodassa sekä toimivat aktiivisesti orjuuden lopettamisen ja intiaanien paremman kohtelun puolesta. Tämän lisäksi he tekivät hyväntekeväisyystyötä vankien ja mielisairaiden parissa. (Müller 1997, 36.)

Kveekariliike joutui 1800-luvulla useiden oppiriitojen raastamaksi. Näiden riitojen seurauksena liike jakautui evankelisiin ja liberaaleihin. Evankeliset korostivat Raamatun tekstin erehtymättömyyttä. Liberaaleille tämä ei ollut niin tärkeää, koska he käyttivät historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta. Vuosina 1827 ja 1834 useita pieniä liberaaleja ryhmiä erosi liikkeestä. Liikkeen pääuoma on säilynyt evankelisena, mutta liberaaleilla on ollut vaikutusta etenkin Englannissa. (McGrath 2000, 382-383.)

Nykyisin kveekarismi on levinnyt ympäri maailman. Heitä arvioidaan olevan kaiken kaikkiaan 350 000 (Friends World Comittee for Consultation) Tämä johtuu siirtolaisuudesta ja siitä, että kveekarit ottivat 1800-luvulla aktiivisesti osaa lähetystyöhän, josta johtuen suurin nykyisin toimiva kveekariyhteisö toimii Keniassa. Liikkeen organisatorinen keskus sijaitsee Lontoossa, jossa liberaalien ja evankelisten yhteistyöorganisaatio Friends World Comittee for Consultation, joka järjestää säännöllisin väliajoin kveekareiden maailmankonferensseja. Tämän lisäksi jokaisessa jäsenmaassa on vuosikokous, johon sen maan paikallisosastot vuosittain kokoontuvat. (Melton 2005, 451-452.) Pasifismi ja heikompien auttaminen on ollut keskeisessä osassa heidän ideologiaansa. Tästä tunnustuksena kveekarien avustusjärjestöt saivat vuonna 1947 Nobelin rauhanpalkinnon tunnustuksena avustustyöstään. (Heino 1997, 91.)

Suomeen kveekarismi saapui toisen maailmansodan jälkeen Lapin jälleenrakentamisen yhteydessä. Apua tuli sekä amerikkalaisilta, että brittiläisiltä kveekarijärjestöiltä. Avun puuhamiehenä oli amerikkalainen kveekari Douglas V. Steere (1901-1995), joka oli käynyt tutustumassa Suomeen jo vuonna 1937. (Saari & Salomaa-Hillman 1976, 19.) Kveekarit jakoivat satoja tonneja vaatteita ja elintarvikkeita, sekä avustivat jälleenrakennustyössä ja sosiaalihuollossa. Vuonna 1946 kveekarit organisoivat Suomeen kansainvälisiä työleirejä. Leireillä oli myös paljon suomalaisia osanottajia. Leireillä olleet suomalaiset halusivat kokea leireillä kokemansa yhteydentunteen uudelleen sekä välittää sitä muillekin. (Saari & Salomaa-Hillman 1976, 54-56.)

Tältä pohjalta syntyi yhä edelleen toimiva Kansainvälinen vapaaehtoinen työleirijärjestö (KVT). Järjestön organisoimat leirit olivat aluksi kyläleirejä, mutta muuttuivat 1960-luvun lopussa laitosleireiksi. Vuonna 1951 Hauholle perustetusta Viittakiven opistosta muodostui yksi tällainen leirikeskus. Opistolla on käynyt opettajina ja vierailijoina monia kveekareita Britanniasta ja Yhdysvalloista. Suomalaiset kveekarit kuuluivat alkuvuosina Ruotsin kveekariryhmän alaisuuteen, mutta rekisteröivät vuonna 1992 oman yhdistyksensä, Ystävien Uskonnollinen Seura Kveekarit ry:n. (Heino 1997, 92.) Seura ei ole periaatteidensa mukaisesti kirjannut itselleen uskontunnustusta ja ei näin ollen ole uskonnollinen yhdyskunta. Tästä johtuen muiden kirkkojen jäsenet voivat liittyä mukaan. Suuri osa Suomen kveekareista kuuluukin luterilaiseen kirkkoon. Yhdistyksellä oli vuonna 2000 noin viisikymmentä jäsentä. Yhdistyksen pää-äänen kannattaja on kveekariuutiset. Yhdistys on tarkkailijajäsenenä Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa. (Kveekarit ry.)

Uskomukset ja narratiivit: Kveekareilla ei ole uskontunnustusta, eikä kirjoitettuja oppirakennelmia. He myös sanoutuvat irti kirkkohierarkiasta, sakramenteista ja seremonioista. Osa kveekareista on sitä mieltä, että dogmittomuudesta johtuen kveekarismia ei pitäisi kategorisoida uskonnoksi ollenkaan, vaan ennemminkin puhua elämänasenteesta. (Kveekarit ry 2007.) Liberaalikveekarit menevät jopa niin pitkälle, että eivät kategorisoi kveekarismia kristilliseksi uskoksi ollenkaan, vaan pitävät kveekarismia eräänlaisena universalismin muotona. Jotkut kveekarit sanoutuvat täysin irti teismistä. Perinteisesti kveekarit ovat kuitenkin laskeneet itsensä kuuluvaksi kristittyjen joukkoon ja suuri osa kveekareista tekee edelleen niin. (McGrath 2000, 383.)

Vaikka kveekarit sanoutuvatkin irti tiukasti määritellyistä oppirakennelmista, on sellaisia kuitenkin olemassa. Robert Barclayn (1648-1690) vuonna 1673 kirjoittama katekismus ja uskontunnustus (Catechism and Confession of Faith) on yksi tällainen. Myös George Fox (1624-1691) laati vuonna 1671 Barbaroksen kuvernöörille lähettämänsä kirjeen yhteyteen suppean katekismuksen. Kveekarien alkuperäinen oppi on myös löydettävissä Isaac Peningtonin (1616-1679) ja William Pennin (1644-1718) teoksissa. Mitään virallista asemaa nämä kirjat eivät ole kveekarien keskuudessa saaneet, mutta monet kveekarit kuitenkin arvostavat niitä. (McGrath 2000, 380-381.)

Yksi keskeisimmistä kveekarismin opeista keskeisin on oppi sisäisestä valosta. Liikkeen perustaja George Fox opetti, että jokaiseen ihmiseen on istutettu jotain Jumalasta. Hän käytti tästä nimitystä sisäinen valo. Tämä sisäinen valo aiheuttaa ihmisessä tarpeen ajatella ja kokea Jumalaa. Se myös auttaa ihmistä saamaan Jumalaan yhteyden ja elämään hänen tahtonsa mukaan. (Bryan 1956, 2-3.)

Etiikka ja elämäntapa: Uskomus siitä, että jokaisessa ihmisessä on jotain Jumalasta on johtanut siihen, että kveekarit ovat erittäin suvaitsevaisia. Suvaitsevaisuutta perustellaan myös Jeesuksen opetuksilla, joita kveekarit pyrkivät noudattamaan "puhtaimmassa muodossaan", sellaisina kuin ne on merkitty muistiin evankeliumeissa. Kveekareiden elämänarvoissa korostuvat Jeesuksen ilmentämä anteeksianto ja rakkaus. Kveekarit eivät hyväksy rotuun, uskontoon, yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen tai muihinkaan seikkoihin perustuvaa syrjintää. Kveekarit tunnustavat myös muiden uskontojen arvon ja pyhyyden, sekä myös niiden ihmisten, jotka eivät varsinaisesti edusta mitään uskontokuntaa. (Kveekarit ry 2007.)

Rituaalit: Keskeisellä sijalla kveekareiden uskonharjoituksessa ovat hiljaiset hartaudet. Tyypillistä näille hartauksille on epämuodollinen ilmapiiri ja puitteiden askeettisuus. Hartaustilaisuus kestää yleensä tunnin ja alkaa hiljaisuudella. Hartaustilaisuudessa saatetaan rukoilla ääneen, laulaa ja saarnata, mutta niissä ei ole johtajaa, seurakunnan yhteislaulua tai vakiorukousaiheita. Täyden hiljaisuuden vallitessa pidetty hartaushetki ei myöskään ole mitenkään tuntematon käsite. (Kveekarit ry 2007.)

Tiedot päivitetty: 02.02.2007

Yhteys muihin uskontoihin muokkaa

Emouskonnot

Lähteet muokkaa

Internet

Fox, George: The Writings of George Fox. Worthington, Hall ; Worthington, Joan, 2007. http://www.hallvworthington.com/ [2007-02-12]

Kveekarit ry: Kveekarit Suomessa. http://www.nbl.fi/~nbl1508/index.htm [2006-12-20]

Kirjat

Barclay, Robert: Kveekareiksi kutsuttujen kristittyjen uskontunnustus ja katekismus. George Fox Project Trust Fund: Vantaa, 2004.

Bryan, Marjatta (suom.): Keitä kveekarit oikein ovat ? . Helsinki: Helsingin kveekarit, 1956.

Fox, George: The Journal. Edited with an Introduction and Notes by Nigel. London: Penguin Books, 1998.

Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.

McGrath, Alister: Modernin Teologian Ensyklopedia. Helsinki: Kirjapaja oy, 2000.

Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.

Müller, Gerhard (hrsg.): Theologishe Realenzyklopädie, Band XXVIII. Berlin: de Gryuter, 1997.

Räntilä, Kari M. (toim.): Hyvät satamat: Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä. Helsinki: Suomen ekumeenisen neuvoston opillisten kysymysten jaosto, 1995.

Saari, Elvi & Salomaa-Hillman, Maire: Kveekareiden jäljillä Suomessa 1945-1975: kveekarit, työleirit, Viittakivi. Helsinki: Kristillis-yhteiskunnallinen työkeskusliitto , 1976.

Van Steere, Douglas ed: Quaker Spirituality. Selected Writings. Classics of Western spirituality. New Jersey: Paulist Press, 1984.

Woolman, John: Dagbok och essäer. Översatt av Ingmar Hollsing. Skellefteå: Artos, 1993.