Uskonnot Suomessa -
http://uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=28
Tulostettu: 20.08.2017 kello 07.17
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Helluntailaisuus

muokkaa

Historia: Helluntaiherätyksen juuret ovat 1800-luvulla Yhdysvalloissa vaikuttaneissa baptisti- ja metodistikirkkojen pyhitysliikkeissä. Liikkeen seurakunnat opettivat, että pyhitys on teko, jolla Jumala tekee uskonratkaisun tehneen ihmisen rakkautensa arvoiseksi. Tästä teosta käytettiin nimitystä Pyhän Hengen kaste ja sen ulkoisena ilmenemismuotona pidettiin kielilläpuhumisen armolahjaa. Helluntaiherätyksellä ei ole varsinaista perustajaa, mutta modernin helluntailiikkeen synty yhdistetään yleensä metodistipastori Charles Fox Parhamiin (1873-1929) ja hänen Kansasiin perustamaansa raamattukouluun. Parhamin johtaman rukoustilaisuuden aikana yksi oppilaista Angnes Oznam (1870-1829) sai pyhän hengen kasteen ja alkoi puhua kielillä. Hetken kuluttua sama tapahtui Parhamille ja muille oppilaille. (Melton 2005, 421.)

Pyhitysliikkeen pastori William J. Seymour (1870-1922) sai vaikutteita Parhamin opetuksista Hän johti Los Angelesin kuuluisaa Azusa-kadun herätystä (1906-1909), jossa kymmenet tuhannet ihmiset kokivat Pyhän Hengen kasteen. Herätys sai maailmanlaajuista huomiota ja teki helluntailaisuudesta kansainvälisen liikkeen. Helluntailaisuus oli aluksi kirkkojen sisäinen uudistusliike, mutta alkoi varsin pian muodostaa omia seurakuntiaan, kun vanhemmat kirkot alkoivat suhtautua siihen varauksellisesti tai suorastaan vihamielisesti. (Melton 2005, 60-61.)

Teologiset kysymykset jakoivat helluntailiikettä alusta alkaen. Chicagolainen pastori William H. Durham (1873-1912) ei hyväksynyt pyhitysoppia. Hänen mukaansa pyhän hengen kaste oli tarjolla kaikille uskoville ilman mitään pyhityskokemusta. Durhamin näkemykset vetosivat sellaisiin helluntailaisiin, joilla ei ollut metodisti- tai baptistitaustaa (Melton 2005, 421). Vuonna 1914 liikkestä erosi toinen merkittävä haara. Ykseyshelluntailaiset kieltäytyvät tunnustamaan uusitestamentillisen ajan jälkeen syntynyttä kolminaisuusoppia ja kastavat yksinomaan Jeesuksen nimeen. (Kärkkäinen 2005, 320.)

Nykyisin helluntailais-karismaattinen kristillisyys jaetaan kolmeen osaan: klassisiin helluntailaisiin, karismaattisiin liikkeisiin ja uuskarismaatikoihin. Klassisilla helluntailaisilla tarkoitetaan Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa syntynyttä ja ympäri maailmaa levinnyttä helluntaiherätystä. Suomen helluntaiherätys kuuluu tähän kategoriaan. Karismaattisilla liikkeillä tarkoitetaan 1960-luvulta alkaen olemassa olevissa kirkoissa vaikuttavia helluntailaisuutta muistuttavia liikkeitä. Näistä suurin ryhmä on katolinen karismaattisuus. Uuskarismaatikkojen ryhmään lasketaan kuuluvaksi kaikki muut edellisiin ryhmiin kuuluvat helluntailais-karismaattisessa spiritualiteetissa elävät kristityt. Suurin osa uuskarismaatikoista on ryhmittynyt omiksi liikkeikseen, eikä kuulu mihinkään olemassa olevaan kirkkokuntaan (Kärkkäinen 2005, 302). Helluntailais-karismaattinen liike on katolisen kirkon jälkeen toiseksi suurin kristillinen ryhmä. Vuonna 2000 maailmalla arvioitiin olevan 534 miljoona tähän ryhmään kuuluvaa kristittyä. Klassisten helluntailaisten osuus tästä oli 166 miljoonaa, karismaattisten 180 miljoonaa ja uuskarismaatikkojen 295 miljoonaa (Burgess 2006, xii). Helluntailais-karismaattisen liikkeen suurimmat kannatusalueet ovat Etelä-Amerikka (n. 140 miljoonaa), Aasia (n. 135 miljoonaa) ja Afrikka (n. 125 miljoonaa ). Näillä alueilla liikkeen kannatuksen kasvu on myös kaikkein nopeinta (Anderson 2004, 123).

Eurooppaan ja helluntailaisuus levisi norjalaisen metodistipapin Thomas Ball Barrattin (1862-1940) toiminnan ansiosta. Barratt tuli Yhdysvaltain matkallaan kosketuksiin Azusa-kadun herätyksen kanssa. Palattuaan Norjaan joulukuussa 1906 hän alkoi pitää kokouksia, joissa puhuttiin armolahjoista, henkikasteesta ja kielillä puhumisesta. Barratt piti kokouksia myös Tukholmassa. Kotimaa-lehti julkaisi päätoimittajansa Pekka Brofeldtin (1864-1945) johdolla raportteja Barrattin Tukholman kokouksista ja mielenkiinto helluntailaisuutta kohtaan heräsi Suomessakin. (Aho 1994, 32-37.)

Barratt kutsuttiin Suomeen vierailulle vuonna 1911. Kokoussarjan jälkeen muodostui helluntailainen yhteisö, joka kokoontui Barrattin kokouksien järjestelyssä aktiivisesti mukana olleen Kallion yhteiskoulun johtajattaren, helluntaiherätyksen ”äidiksi” kutsutun Hanna Castrénin (1862-1943) kotona. Pekka Brofeldt uutisoi Kotimaa-lehdessä Barrattin kokouksista hyvin suotuiseen sävyyn. Brofeldt oli aktiivinen vaikuttaja helluntaiherätyksen alkuvaiheessa ja häntä pidetään liikkeen isähahmona. Ensimmäinen helluntaiseurakunta perustettiin Helsinkiin vuonna 1915. Suomen helluntailiike jakautui ensimmäisen kerran vuonna 1920. Vapaampaa järjestäytymistä ja avointa ehtoollisyhteyttä kannattanut Helluntaiystävät erosi pääliikkeestä, joka kannatti vakiintuneempaa seurakuntamallia. Vuonna 1960 tapahtui toinen jakaantuminen, kun Vapaa helluntaiherätys irtautui pääliikkeestä palaten siihen kuitenkin takaisin vuonna 1980. (Kärkkäinen 2005, 311-312.)

Helluntaiherätys koki 1970-1980-luvuilla voimakkaan kasvun aikaa 1960-luvun taantuman jälkeen. Tämä oli pitkälti karismaattisen saarnamiehen Niilo Ylivainion (1920-1981) toiminnan ansiota (Heino 1997, 86). Tätä seurasi pieni kasvun hidastuminen, mutta liikkeen jäsenmäärä on kuitenkin siitä lähtien lisääntynyt. Vuonna 2003 helluntailaisuuden piirissä Suomessa oli kastetut jäsenet ja perhepiirit mukaan lukien yli 100 000 ihmistä. Vuonna 2003 Rekisteröitiin Suomen Helluntaikirkko. Kirkko on uskonnollinen yhdyskunta. Osa helluntaiseurakunnista kuuluu siihen, osa taas ei. Helluntaiherätyksen pää-äänenkannattaja lehtenä toimii Ristin Voitto. Liikkeellä on oma raamattuopisto Iso Kirja, jonka alueella järjestetään vuosittain helluntaikonferenssi, joka kokoaa yli 30 000 vierasta. Suomalaiset helluntailaiset ovat poikkeuksellisen aktiivisia lähetystyössä. Lähetystyön keskusjärjestönä toimii Fida International. Fida on lähettimäärältään Suomen suurin lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö. Se on myös Euroopan suurin helluntaiherätykseen pohjautuva lähetysjärjestö. (Kärkkäinen 2005, 312-313.) Suomen helluntaiherätys on jäsenenä Suomen vapaakristillisessä neuvostossa, mutta ei Suomen ekumeenisessa neuvostossa (Heino 1997, 85).

Uskomukset ja narratiivit: Helluntailaiset perustavat oppinsa Raamattuun, jota pidetään Jumalana sanana ja opin sekä uskonelämän ylimpänä auktoriteettina. Tässä suhteessa helluntailaiset ovat lähellä perinteisiä protestanttisia kirkkokuntia, kuten myös siinä että ihmisen uskotaan pelastuvan yksin armosta. Muiden vapaakirkollisten tapaan helluntailaiset korostavat henkilökohtaista uskonratkaisua ja sen myötä tehtävää parannusta ja elämän muutosta. (Netmission 2007.)

Helluntailaisilla ei ole virallista uskontunnustusta samalla lailla kuin esimerkiksi luterilaisilla johtuen siitä, että helluntailaisuus pitää sisällään monia erilailla ajattelevia ryhmiä. Monet isot helluntaikirkot ympäri maailmaa ovat kirjanneet ylös keskeisiä opinkappalaitaan, näin myös Suomen Helluntaikirkko. Suomen kohdalla on kuitenkin hyvä muistaa, että suuri osa maamme helluntaiseurakunnista ei kuulu tähän vuonna 2002 perustettuun uskonnolliseen yhdyskuntaan, vaan jatkaa itsenäisinä yhdistyksinä. (Kärkkäinen 2005, 318.)

Helluntailaisuus korostaa voimakkaasti uskonnollista kokemusta ja helluntailaisuuden oppi, sikäli kun mistään yhtenäisestä opista voi puhua, on myös tämän uskonnollisen kokemuksen läpäisemää. Yksi tärkeimmistä käsitteistä helluntailaisessa opissa on Pyhän Hengen kaste. Helluntailaisille tämä tarkoittaa uskoon tulon jälkeen tapahtuvaa kokemusta. Monet helluntailaiset opettavat, että kielillä puhumisen armolahja on merkki Pyhän Hengen kasteesta. Saatu Pyhän Hengen kaste on merkki ihmisen pyhittymisestä. Tämän myötä uskova voi saada muistakin armolahjoja, kuten profetoimisen ja sairaiden parantamisen armolahjoja. (Anderson 2004, 192-193.)

Helluntailaisuuden seurakuntaoppi perustuu paikallisseurakuntien itsenäisyydelle. Niissäkin maissa, joissa on luotu yhtenäinen katto-organisaatio, paikallisseurakuntien itsenäisyyttä ei ole asetettu kyseenalaiseksi. Seurakunta on uskovien yhteisö, johon kuuluu siihen vapaaehtoisesti liittyneitä uskonsa tunnustaneita ja kastettuja jäseniä. Helluntailaisryhmien suuren kirjon johdosta liikkeessä on runsaasti erilaisia virkakäsityksiä. Yhteistä sen sijaan kaikille helluntailaisille on kaikkien uskovien pappeuden korostaminen. (Anderson 2004, 208.)

Etiikka ja elämäntapa: Helluntailaisuus oli heti syntyhetkellään voimakkaan lähetys ja evankelioimisorientoitunutta. Tämä on se syy, miksi se levisi hyvin voimakkaasti ja leviää vieläkin hyvin voimakkaasti etenkin kolmannessa maailmassa. Lähetys ja evankelioimisorientoituneisuus on keskeinen osa helluntailaista elämäntapaa edelleen. Suomalaiset helluntailaiset ovat poikkeuksellisen ahkeria lähetystyössä. Helluntaiherätyksen lähetysjärjestö Fida on lähettimäärältään Suomen suurin lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö ja myös Euroopan suurin Helluntaipohjainen lähetysjärjestö. (Kärkkäinen 2005, 313.)

Pyhityksen mukainen elämä kuuluu olennaisena osana helluntailaiseen elämäntapaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihanteena on tietyn etäisyyden säilyttäminen ”maailmaan”. Ihanteisiin kuuluu päihteetön elämäntapa sekä pitäytyminen perinteisessä seksuaalimoraalissa. (Heino 1997, 86.)

Rituaalit: Helluntailaiset tunnustavat muiden protestanttien tapaan kaksi sakramenttia: kasteen ja ehtoollisen. Helluntailaiset käyttävät uskovien upotuskastetta, kasteelle ei ole säädetty ikärajaa. Kasteelle tulevan henkilön tulee tunnustaa uskonsa Jeesukseen, jotta hän voisi päästä kasteelle ja päästä seurakunnan täysvaltaiseksi jäseneksi. Kaste on kuuliaisuuden osoitusta Jumalalle, mutta ei yksinään pelasta. (Netmission 2007.)

Helluntailaiset viettävät ehtoollista kuten muissakin ns. vapaissa suunnissa, mutta ehtoollisella kävijöiltä edellytetään tavallisesti kahta asiaa: osallistujan tulee olla uudestisyntynyt ja uskovien upotuskasteella kastettu. Myöskään ehtoollista ei pidetä vanhojen kirkkojen tapaan armon välineenä, vaan pikemminkin kuuliaisuuden osoituksena Jumala kohtaan sekä vertauskuvallisena pyhänä toimituksena. (Kärkkäinen 2005, 287.)

Helluntaiseurakunnan ohjelmaan kuuluu viikoittain, yleensä sunnuntaina oleva jumalanpalvelus. Jumalanpalvelusten lisäksi seurakunnalla on paljon muutakin toimintaa kuten nuorteniltoja, rukousiltoja, perhekerhoja ja pienryhmätoimintaa. Helluntaiseurakunnan jumalanpalvelus on hyvin saman tyyppinen, kuin muissa vapaissa suunnissa. Jumalanpalveluksessa on seurakunnan pastorin tai jonkun vierailevan puhujan pitämä saarna, jota ei yleensä valita kirkkovuoden kierron, vaan jonkin itse laaditun järjestelmän mukaan. Saarnan lisäksi jumalanpalveluksessa on ylistysmusiikkia ja todistuspuheenvuoroja, joissa seurakuntalaiset kertovat uskoontulostaan, saamistaan rukousvastauksista sekä muista merkittävistä hengellisistä kokemuksista. Usein jumalanpalveluksen yhteydessä on lapsille järjestetty oma pyhäkoulu. (Kärkkäinen 2005, 314-315.)

Jumalan kohtaaminen on helluntailaisen spiritualiteetin keskeinen tavoite. Jumalanpalvelukset suunnitellaan etukäteen, mutta keskeistä on spontaanius ja avoimuus hengen johdatukselle. Saarnan tehtävänä ei ole pelkästään jakaa hengellistä opetusta. Saarnan, rukouksen ja ylistyksen päämääränä on Jumalan aito kohtaaminen. Tyypillinen helluntailainen jumalanpalvelus huipentuu alttarikutsuun, jossa saarnaaja rohkaisee ihmisiä tulemaan rukoiltavaksi ja kohtaamaan Jumalan. Kyse voi olla uskoon tulosta, sairaan puolesta rukoilemisesta tai vaikkapa taloudellinen hätätila. Mitään elämän osa-aluetta ei suljeta rukouksen ulkopuolelle. (Kärkkäinen 2005, 315.)

Tiedot päivitetty: 15.02.2007

Yhteys muihin uskontoihin muokkaa

Emouskonnot

Lähteet muokkaa

Artikkelit

Kärkkäinen, Veli-Matti : : Vapaakristillisyys, helluntailaisuus ja baptismi. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 285-326. Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.

Internet

Avainmedia Lähetysjärjestö ry: Netmission. , 2007. http://www.netmission.fi/index.php?id=2 [2007-02-15]

Kirjat

Ahonen, Lauri K.: Suomen helluntaiherätyksen historia. Hämeenlinna: Päivä, 1994.

Anderson, Allan: An introduction to Pentecostalism. Cambridge: Cambridge University Press, 2004.

Burgess, Stanley, M: Encylopedia of Pentecostal and charismatic Christianity. New York: Routledge, 2006.

Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.

Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.

Opinnäytetyöt

Alanko, Sari: Uskonnollinen kääntymisprosessi kolmessa Oululaisessa yhteisössä. Vertailun kohteena: Oulun helluntaiseurakunta, Oulun Jehovan todistajien keskusseurakunta ja Oulun ortodoksinen seurakunta. Pro gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto. Taiteiden ja kulttuurien tutkimuksen laitos. Kulttuuriantropologia, 1998.