Uskonnot Suomessa -
http://uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=48
Tulostettu: 25.03.2017 kello 06.07
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Buddhalaisuus

muokkaa

Historia: Sanalla "buddha" tarkoitetaan "herännyttä" tai "valaistunutta". Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna sillä viitataan tavallisimmin uskonnon perustajaan, Siddhartha Gautamaan. Hänen elinaikaansa ei tarkkaan tiedetä, eteläisen koulukunnan ajanlaskun mukaan hänen elinvuotensa sijoitetaan vuosiin 624-544 eKr. Singalilaisten lähteiden perusteella länsimaiset tutkijat kuitenkin ajoittivat Buddhan elämän noin vuosiin 563-483 eKr. Pohjoisintialaisten lähteiden pohjalta on päädytty kuitenkin noin sata vuotta myöhempään ajoitukseen. Nykytutkimuksessa hänen kuolinvuotensa sijoitetaan siis vuosien 483 ja 360 eKr. välille.

Buddhalaisten lähteiden mukaan Buddha syntyi shakyan klaanin Gautama-sukuun nykyisen Nepalin alueella sijaitsevassa Lumbinin lehdossa. Hänen isänsä oli rikkaan kaupunkivaltion vaalikuningas. Kertomusten mukaan Buddha eli nuoruutensa ylellisyydessä nauttien kaikista ylhäisön etuoikeuksista. Kuitenkaan hän ei ollut tyytyväinen, vaan häntä alkoivat vaivata kysymykset olemassaolon tarkoituksesta. Intialaisen tradition mukaisesti hän ryhtyi vaeltavaksi askeetiksi ja vetäytyi metsiin etsimään vapautusta. Pitkän ponnistelun jälkeen hän saavutti kokemuksen, joka vakuutti hänet siitä, että etsintä oli ohi, eikä hänen enää tarvitsisi syntyä uudelleen tähän maailmaan.

Buddha vaelsi valaistumisensa jälkeen 45 vuotta opettaen löytämäänsä totuutta olemassaolosta, dharmaa, keräten seuraajia sekä askeeteista että maallikoista. Sadekautta lukuun ottamatta hän vaelsi jatkuvasti seuraajineen paikkakunnalta toiselle. Sadekausien ajaksi Buddha seuraajineen majoittui metsiin kyhättyihin asumuksiin. Buddha kuoli Intian Kusinagarassa kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä.

Varsin pian osa seuraajista asettui asumaan vakinaisiin luostariyhteisöihin. Maallikoiden tuen ja lahjoitusten turvin luostareista saattoi kehittyä varsin vauraita ja niistä kehittyi aikaa myöten paitsi hengellisen elämän, myös oppineisuuden ja kulttuurielämän suuria keskuksia. Luostarikeskeinen elämäntapa jäikin buddhalaisuuden pysyväksi tunnuspiirteeksi. Luotiin seikkaperäinen luostarisääntöjen kokoelma, joka on käytössä edelleen. Luostarisäännön noudattaminen tuli merkittäväksi rajapyykiksi luostariyhteisön ja maallikoiden välille.

Buddhalaisuus oli alunperin yksi Intian monista askeettisista vaeltajajoukoista, jotka muiden tavoin elivät almujen varassa, karttoivat sukupuolielämää, ja pyrkivät pidättäytymään varastamasta, tappamasta ja esittämästä valheellisia väitteitä henkisistä saavutuksistaan. Buddhan opissa oli kuitenkin piirteitä, jotka irtaannuttivat sitä hindulaisesta ympäristöstään aikaa myöten. Vaikka buddhalaisuus jakaa yleisintialaisen käsityksen uskonnosta tienä vapahdukseen, sekä opin karman laista ja jälleensyntymien kiertokulusta, se silti irtaantui itsenäiseksi uskonnolliseksi järjestelmäkseen jo hyvin varhain. Buddha kumosi pappiskastin uskonnollisen erityisaseman ja kritisoi rituaalien suorittamisen ansiokkuutta, hänen mukaansa hengelliset ansiot eivät perustu syntyperään tai jumalten miellyttämiseen vaan moraaliseen käytökseen.

Samat syyt, jotka vaikuttivat buddhalaisuuden irtaantumiseen hindulaisuudesta, luultavasti vaikuttivat sen vähittäiseen kuihtumiseen Intiassa. Hindulaisuuden voimistuminen ja hallitsijoiden tuen loppuminen heikensivät 500-luvulta alkaen traditiota, joka oli keskittynyt luostarieliiteille. Jo 700-luvulla kiinalaiset pyhiinvaeltajat havaitsivat monien luostarien ja temppelien olevan rappeutumassa. Buddhalaisuus katosi synnyinmaastaan Intiasta noin 1200-lukuun mennessä, kuolettavan iskun antoivat luultavasti maahan tunkeutuneet muslimivalloittajat.

Hallitsijoiden tuki vaikutti oleellisesti buddhalaisuuden institutionalisoitumiseen ja leviämiseen. Keisari Ashokan (268-232 ekr.) kääntymyksellä ja tuella oli luultavasti erittäin merkittävä rooli tässä suhteessa. Sri Lankaan buddhalaisuuden toi legendan mukaan Ashokan poika, munkki Mahinda noin 200-luvulla eKr. Kaakkois-Aasiassa buddhalaisuus on tunnettu noin 400-600 -luvuilta lähtien. Vahvan institutionaalisen aseman munkkilaitos näissä maissa sai kuitenkin vasta 1100-1400 -luvuilla hallitsijoiden suosion ansiosta. Kiinaan buddhalaisuus saapui ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla. Koreaan buddhalaisuus levisi Kiinasta noin 300-luvun lopulta alkaen ja Japaniin noin 500-luvun puolivälistä lähtien. Tiibetiin buddhalaisuus levisi noin 700-luvun lopulta lähtien.

Nykyiset suuntaukset: Maallikoiden hengellisten tarpeiden väheksyminen ja luostarielämän korostunut asema johtivat kuitenkin jo noin 100-200 vuotta Buddhan kuoleman jälkeen yhteisön jakaantumiseen kahteen erilliseen koulukuntaan. Sthaviravadan kannattajat edellyttivät luostarisäännön kaikkien ohjeiden noudattamista kirjaimellisesti ja korostivat luostariyhteisön vanhimpien arvovaltaa. Mahasanghikan kannattajat puolestaan korostivat opetusten henkeä enemmän kuin kirjainta. Seuraavina vuosisatoina molemmat pääsuuntaukset jakaantuivat moneen ryhmään. Traditionaalisesti puhutaan 18 koulukunnasta. Sthaviravadan huomattavimpia alakoulukuntia olivat sarvastivada (realistinen oppi), pudgalavada (persoonallisuusoppi), sekä theravada. Nykyinen eteläisen Aasian vallitseva buddhalaisuus edustaa juuri theravadaa.

Varhainen buddhalaisuus suhtautui rituaaleihin hyvin väheksyvästi. Buddhan kuvien palvonta alkoi sekin luultavasti vasta noin 400-500 vuotta Buddhan kuoleman jälkeen. Vähitellen maallikoiden keskuudessa harjoitetut seremoniat, kuten pyhiin paikkoihin keskittynyt kultti ja erilaiset pyhimyslegendat alkoivat saada enemmän jalansijaa buddhalaisuudessa. Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. erilaisten koulukuntien piirissä alkoi muodostua yhtenäinen buddhalaisuuden uudelleentulkinta, josta alettiin käyttää nimitystä mahayana, suuri kulkuneuvo. Sen tulkinnan mukaan buddhalaiseen yhteisöön kuuluvat kaikki ne, jotka toisten kärsimys saa omistautumaan valaistumisen tavoittelulle. Sen keskeinen tunnusmerkki oli bodhisattva-ihanne, jolla tarkoitetaan altruistisen lupauksen tehneitä ja omaa lopullista vapautustaan lykkääviä olentoja, jotka ovat omistautuneet kaikkien olentojen vapautukseen. Vähitellen syntyi käsitys eri maailmanjärjestelmissä vaikuttavista kosmisista buddhista, joiden määrä on periaatteessa rajaton. Mahayanan opit saivat ilmaisunsa noin 100 eKr. - 300 jKr. kirjoitetuissa mahayana-suutrissa.

Mahayanan pohjalta kehittyi vielä kolmaskin buddhalaisuuden pääsuuntaus, vajrayana, "timanttikulkuneuvo". Termi viittaa tämän suuntauksen harvinaisen voimalliseen luonteeseen. Vajrayanaa pidetään nopeana, joskin riskialttiina tienä valaistumiseen. Sen keskeiset tekstit, tantrat, ovat syntyneet noin 200 - 800 -luvulla. Tantrismi oli keskiajan Intiassa voimakkaasti levinnyt liike, joka vaikutti monien uskontojen piirissä, myös hindulaisuudessa ja jainalaisuudessa. On kuitenkin epäselvää, mistä se alunalkaen juonsi juurensa. Tantrisissa kirjoituksissa käsitellään esoteerisia oppeja ja joogamenetelmiä, usein hyvin kryptisessä ja vertauskuvallisessa muodossa. Vajrayana-meditaatioissa pyritään visuaalisaatioiden, mantrojen ja vertauskuvallisten rituaalien avulla tuottamaan tyhjyydestä niin kutsuttuja mietiskelybuddhia, joiden avulla omia esoteerisia energioita ja tajunnansisältöjä voidaan muokata. Tantristen kirjoitusten ymmärtämisen katsotaan edellyttävän pätevältä gurulta saatua initiaatiota.

Uskomukset ja narratiivit: Buddhan oppi oli alunperin agnostinen suhteessa tuonpuoleiseen maailmaan. Hänen perusoivalluksensa oli, että ihmisen on ponnisteltava valaistumiseen itsenäisesti, ilman jumalten apua, ja että tämän ponnistelun tulee perustua kokemusperäiseen arvioon elämästä, jonka jokainen voi itse tehdä. Lähtökohtana on havainto, että elämä on epätyydyttävää. Tämä on niin kutsutun neljän jalon totuuden perusta.

Ensimmäisen jalon totuuden mukaan olemassaoloon kuuluu erottamattomasti kärsimys, dukkha. Toisen jalon totuuden mukaan kärsimys aiheutuu itsekkäästä haluamisesta, "janosta" (tanha). Kolmannen jalon totuuden mukaan kärsimys lakkaa kun itsekäs haluaminen lakkaa.

Neljännen jalon totuuden mukaan kärsimyksen lakkaamiseen johtaa kahdeksanosainen polku: 1) täydellinen näkemys, 2) täydellinen pyrkimys, 3) täydellinen puhe, 4) täydellinen toiminta, 5) täydellinen elinkeino, 6) täydellinen ponnistelu, 7) täydellinen tarkkaavaisuus ja 8) täydellinen keskittyminen eli samadhi. Polku jaetaan usein kolmeen pääosaan. Ensimmäiset kaksi sisältävät viisauden, kolme seuraavaa moraalin ja viimeiset kolme liittyvät meditaatioon. Koko buddhalainen polku voidaan siten tiivistää moraalin, meditaation ja viisauden kultivoinniksi.

Buddhalaisuuden päämäärä on valaistuminen, nirvana. Terminä se viittaa sammumiseen tai tyyntymiseen. Buddhalaisuuden mukaan nirvana on kuitenkin olotila, jota ei voida sanoin tyydyttävästi kuvata, sillä se ylittää käsitteellisen ajattelun. Sen perusajatus on kuitenkin, että kyseessä on olotila, herääminen todellisuuden oivaltamiseen sellaisena kuin se on. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään älyllisestä ymmärtämisestä vaan kokemuksesta, joka muuttaa ihmisen perinjuurin. Siihen katsotaan kuuluvan myös suunnatonta myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja kohtaan sekä voimakas ja päättäväinen tahto auttaa näitä.

Valaistumisen eräänä piirteenä pidetään myös sitä, että se avaa ihmisen näkemään kaikkien ilmiöiden ehdonvaraisen luonteen. Mikään ei ole olemassa riippumattomana muista tekijöistä ja kaikki olevainen on jatkuvassa muutoksessa. Buddhalaisuuden mukaan olemassaololla on kolme tunnusmerkkiä: väliaikaisuus, epätyydyttävyys sekä se, että millään ei ole omaa pysyvää synnynnäistä luontoa. Viime mainittu tunnetaan oppina itsettömyydestä.

Buddha kehotti pitämään oppia johtotähtenään ja pian hänen kuolemansa jälkeen oppilaat ryhtyivät kokoamaan yhteen hänen opetuksiaan. Sitä ei kuitenkaan kirjoitettu muistiin, vaan opeteltiin ulkoa. Suullista perinnettä alettiin kirjoittaa ylös noin 300 vuotta Buddhan kuoleman jälkeen. Näin muodostuneesta kaanonista käytetään nimitystä Tripitaka (paalin kielellä Tipitaka), eli "kolme korillista". Nimitys tulee siitä, että opit jaettiin kolmeen ryhmään sisällön perusteella. Yhdessä olis luostarisääntöjä, toisessa Buddhan puheita ja kolmannessa opillista ainesta. Varhaisten koulukuntien kirjoituskokoelmista ainoastaan theravadan paalinkielinen kaanon on säilynyt kokonaisuudessaan nykyaikaan saakka.

Noin 100-luvulta alkaen kirjoitetut mahayana-suutrat sisältävät sekä runomuotoisia, että proosatekstejä. Mahayanan piirissä ei pitkään esiintynyt tarvetta vastaavaan kaanonin kodifiointiin eikä niistä Intiassa muodostettu koskaan yhtenäistä kokoelmaa. Niitä kuitenkin koottiin yhteen 900-luvulla Kiinassa ja myöhemmin Tiibetissä. Korealainen kaanon puolestaan perustuu kiinalaisiin teksteihin ja se valmistui noin 1200-luvun puolivälissä. Japanissa valmistui tämän pohjalta tarkka kaanon 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Buddhalaisen kaanonin kääntäminen tiibetiksi alkoi 600-luvulla. Ensimmäinen yhtenäinen kokoelma Kanjur, muodostettiin 1300-luvun alussa. Se sisälsi sekä sarvastivadan tekstejä, mahayana-suutria, että vajrayanakirjallisuutta. Kaanonin kommentaarit puolestaan puolestaan koottiin Tanjur-nimiseksi jättiäiskokoelmaksi. Vuonna 1982 julkaistiin Yhdysvalloissa uusi, tarkasti laadittu Kanjurin ja Tanjurin editio, joka sisältää kaikkiaan 5 109 tekstiä noin 65 000 länsimaistyyppisellä kirjan sivulla.

Etiikka ja elämäntapa: Buddhalaisuudessa moraalinen käyttäytyminen on meditaation ja viisauden ohella yksi valaistumiseen johtavan polun peruspilareita. Buddhalaisuuden erotti hindulaisuudesta kenties selkeimmin juuri se, että siinä rituaaliset teot pyrittiin pelastusvälineenä korvaamaan moraalisella käyttäytymisellä. Buddhalainen etiikka on kuitenkin kompleksisempi asia kuin ensisilmäykseltä vaikuttaa, sillä moraaliset ohjeet vaihtelevat hengellisen aseman ja saavutusten mukaan ja lisäksi eri koulukunnilla on hiukan toisistaan poikkeava ymmärryksensä moraalin merkityksestä. Vastaavasti vaihtelee myös moraalisten ohjeiden taustalla oleva filosofinen tai psykologinen teoria. Toisin sanoen erilaisilla ymmärryksen ja harjoituksen tasoilla annetaan myös moraalista erilaisia ohjeita.

Keskeisin theravada-maissa tunnettu buddhalainen moraalinen koodi koostuu nk. viidestä ohjeesta (pancasila), sillä sitä pidetään usein myös maallikoita velvoittavana:
1. Noudatan elämän tuhoamisesta pidättäytymisen harjoitusohjetta. 2. Noudatan harjoitusohjetta olla ottamatta sellaista, mitä ei ole annettu. 3. Noudatan aistinautinnoissa väärin elämisestä (siveettömyydestä) pidättymisen harjoitusohjetta. 4. Noudatan väärästä puheesta pidättymisen harjoitusohjetta. 5. Noudatan alkoholista ja muista tajuntaa sumentavista aineista pidättymisen harjoitusohjetta.

On merkillepantavaa, että ohjeet eivät ole imperatiivimuotoisia käskyjä, vaan niiden muotoilu korostaa niiden olevan sääntöjä, jotka omaksutaan vapaaehtoisesti oman harjoituksen tueksi. Munkki- ja nunnakokelaat noudattavat usein tätä samaa listaa laajennettuna siten, että kolmas ohje tulkitaan selibaatiksi ja lisättynä kuudennella ohjeella, joka kieltää väärään aikaan syömisen. Noviisimunkit ja –nunnat puolestaan noudattavat kymmentä ohjetta. Niihin kuuluu viiden ohjeen lisäksi seuraavat: 6. Noudatan väärään aikaan syömisestä pidättymisen harjoitusohjetta. 7. Noudatan tanssista, laulusta, musiikista ja huvitusten katselemisesta pidättymisen harjoitusohjetta. 8. Noudatan kukkaköynnösten, hajuvesien ja kosmeettisten aineiden käyttämisestä ja koruilla kaunistautumisesta pidättymisen harjoitusohjetta. 9. Noudatan korkeiden ja leveiden vuoteiden käyttämisestä pidättymisen harjoitusohjetta. 10. Noudatan kullan ja hopean vastaanottamisesta pidättymisen harjoitusohjetta.

Erityisinä juhlapäivinä theravada-maissa maallikotkin usein noudattavat kahdeksan ohjeen listaa, joka koostuu kaikista edellisistä lukuunottamatta viimeistä, kullan ja hopean vastaanottamisen kieltävää ohjetta. Kahdeksas ja yhdeksäs tulkitaan tässä listassa yhdeksi ohjeeksi.

Täyden vihkimyksen saaneilla munkeilla on theravada-koulukunnassa 227, kiinalaisessa traditiossa 250 ja tiibetiläisessä 258 harjoitusohjetta. Nunnilla on kaikissa perinteissä yli 300 ohjetta. Ne ovat pääsääntöisesti samat kuin munkeilla, mutta ne on jaoteltu eri tavoin. Nämä harjoitusohjeet muodostavat buddhalaisen kaanonin sääntökorin (Vinaya-pitaka) ydinosan.

Mahayanan etiikan keskeisin sisältö nousee bodhisattva-ihanteesta. Bodhisattva on henkilö, joka on omistautunut valaistumisen tavoittelulle auttaakseen kaikkia eläviä olentoja vapautumaan kärsimyksestä. Bodhisattvojen sanotaan harjoittavan nk. kuutta täydellisyyttä (paramita): 1. anteliaisuus (dana), 2. moraali (shila), 3. kärsivällisyys (kshanti), 4. energisyys (virya), 5. meditaatio (dhyana), ja 6. viisaus (prajna). Näiden ”täydellisyyksien” luonteeseen kuuluu, että ne ovat varsin yleistasoisia ja abstrakteja hyveitä, eivätkä niinkään konkreettisia moraalisia sääntöjä. Ne eivät myöskään tee eroa luostarin asukkien ja maallikoiden välillä.

Vajrayanan eettiset käytänteet vaihtelevat harjoittajan elämäntavan mukaan. Kaikille yhteisiä ovat mahayanan inspiroimat kolme harjoitusohjetta: pidättäytyminen pahoista teoista, hyvien ansioiden kartuttaminen sekä toimiminen kaikkien elävien olentojen hyvväksi. Luostariyhteisöön kuuluvat noudattavat luonnollisesti luostarisääntöjään kuten muutkin buddhalaiset. Näiden lisäksi on olemassa luostariyhteisön ulkopuolella vaikuttava joogien ryhmä, jotka pyrkivät elämään yhteiskunnan ja konventioiden tuolla puolen. Sukupuolinen siveellisyys tai alkoholin tai lihansyönnin välttäminen eivät yleensä sido tällaisia harjoittajia. He noudattavat ainoastaan omia tantrisia valojaan. Monet vajrayanan meditaatioharjoitukset ovat salaisia ja niitä voidaan harjoittaa vain jos niihin saadaan valtuutus eli initiaatio pätevältä opettajalta. Harjoituksiin liittyy usein joukko erilaisia valoja, jotka paitsi kieltävät paljastamasta harjoitusta vihkiytymättömille, myös monia muita käytössääntöjä.

Rituaalit: Buddhan opin mukaan kiintymys rituaaleihin on yksi valaistumisen kymmenestä esteestä sellaisten asioiden kuin epäilyn, pahantahtoisuuden, aistillisuuden, ylpeyden ja tietämättömyyden ohella. "Tavallisia ihmisiä" voidaan luonnehtia kaikilla näillä kymmenellä piirteellä. Valaistumisen polku alkaa vasta siitä, kun kolme ensimmäistä estettä, usko pysyvään yksilöllisyyteen, epäily, sekä kiintymys rituaaleihin on voitettu.

Buddhalaisuus on periaatteessa hyvin antiritualistinen uskonto. Tärkeimmäksi keinoksi valaistumisen saavuttamisessa on aina nähty meditaatio, sekä sitä tukeva moraalinen käyttäytyminen ja oikean opin kultivointi. Buddhalaista oppia ja meditaatiota tarkastellessa on kuitenkin pidettävä mielessä, että niiden hallinta on perinteisesti ajateltu vain luostarin asukkien tehtäväksi. Maallikoiden rooli on aina nähty toisin. Tästä syystä luostarieliitin buddhalaisuus ja populaari, kansanomainen buddhalaisuus on syytä erottaa toisistaan. Kansanomaisessa buddhalaisuudessa rituaalit ovat useinkin saaneet tärkeän sijan ja lisäksi luostariyhteisön keskeiseksi tehtäväksi on usein muodostunut maallikoiden palvelu nimenomaan ritualistisin tavoin.

Kaikkein varhaisimpia Buddhaa edustavia symboleja on pyöreä tai kartiomainen rakennelma, jota sanotaan stupaksi tai pagodiksi. Se on alun perin puolipallon muotoinen kumpu, jonka päällä on kuutiomainen rakennelma sekä kuninkaallista päivänvarjoa symboloiva esine. Niiden sisään on usein asetettu erilaisia pyhäinjäännöksiä tai buddhalaisia tekstejä. Noin 400-500 vuotta Buddhan kuoleman jälkeen alettiin Buddhaa esittäviä kuvia käyttää kunnioituksen palvonnan kohteina. Buddhalaisissa kodeissa käytetään usein pieniä Buddhan kuvia kotialttareilla. Kaakkois-Aasian maissa palvontamenot ovat edelleenkin varsin yksinkertaisia. Seremoniat koostuvat tavallisesti kukkien, kynttilöiden ja suitsukkeiden asettamisestsa alttarille sekä pyhien tekstien tai moraalisten ohjeiden resitoimisesta.

Teoriassa buddhalaisuuteen ei kuulu mitään yksilön elämänkaareen liityviä siirtymäriittejä. Eri maissa on kuitenkin kehitetty näitä korvaavia toimintoja, kuten Kambodzhassa tapa järjestää munkiksi aikovalle pojalle Buddhan ylellistä elämää symboloivat suuret juhlat, tai Myanmarissa vallalla oleva nuorten miesten tapa viettää jonkin aikaa luostarissa eräänlaisena aikuistumisriittinä. Munkin roolin ottamisesta on näin tehty eräänlainen siirtymäriitti. Kuoleman yhteydessä puolestaan monissa buddhalaisissa maissa on tapana lukea buddhalaisia tekstejä ja antaa munkeille almuja.

Buddhan syntymän, valaistumisen ja parinirvanaan siirtymisen muistoksi järjestetään kaikkialla buddhalaisessa maailmassa vuotuisia juhlia. Tapahtumien ajankohta kuitenkin vaihtelee. Kaakkois-Aasiassa kaikkia kolmea tapahtumaa muistetaan samassa, niin kutsutussa wesak-juhlassa huhti-toukokuussa.

Tiedot päivitetty: 16.07.2012

Lähteet muokkaa

Artikkelit

McFarlane, Stewart: Making moral decisions. In: Peter Harvey (ed.) Buddhism, 181-204. London: Continuum, 2001.

Pyysiäinen, Ilkka: Buddhalaisuus. Teoksessa Katja Hyry & Juha Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa, 336-354. Porvoo: WSOY, 2004.

Rotem, Ornan: Buddhalaisuus, teoksessa C. Scott Littleton (toim.): Idän uskonnot, 54-91. Jyväskylä: Gummerus, 1997.

Kirjat

Gothóni, René & Mahâpanna (Mikael Niinimäki) (toim.): Buddhalaista viisautta. Helsinki: Gaudeamus, 1987.

Grönblom, Rolf: Intian uskonnot: elämänkatsomus ja yhteiskunta, suom. Mirja itkonen. Helsinki: Schildts, 2001.

Strong, John S.: Buddha: elämä ja teot. Helsinki: Art House, 2001.

Opinnäytetyöt

Lönnroth, Sabina: Finländsk vajrayana-buddhism. En hermeneutisk världsbildanalys av utöovarnas åskådning. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Uskontotiede, 2006.

Soutamo, Saara: Henkisyyttä ja karismaa. Dalai laman suosio suomalaisten kuulijoiden näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Helsinki:Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos, 2007.