Uskonnot Suomessa -
http://uskonnot.fi/uskonnot/view?religionId=5
Tulostettu: 20.08.2017 kello 07.24
Etusivulle  |  Uskonnot  |  Yhteisöt  |  Raportit

Kristinusko

muokkaa

Historia: Kristinusko sai alkunsa juutalaisen profeetan ja karismaatikon, Jeesus Nasaretilaisen ympärille syntyneestä liikkeestä noin vuoden 30 tienoilla.

Jeesus vaikutti Palestiinassa, lähinnä Galilean maakunnassa. Jeesus julisti, että Jumalan valtakunta oli tulossa äkkiarvaamatta ja odottamatta, jolloin hyvä ja paha saavat palkkansa ja maailma luodaan uudeksi. Parantaessaan ihmisiä Jeesus julisti, että Jumalan valtakunta oli jo tullut ihmisten keskelle. Kaikessa toiminnassaan Jeesus haastoi ihmisiä elämään uudella tavalla, mihinkään ulkonaiseen turvautumatta ja vihollisiaan rakastaen.

Jeesuksen julkinen toiminta jäi lyhyeksi sillä hän joutui ristiriitaan johtavan papiston kanssa. Hänet luovutettiin roomalaisille vallanpitäjille ja teloitettiin "Juutalaisten kuninkaana". Teloitustapana käytetystä ristiinnaulitsemisesta tuli kristinuskon keskeisin symboli.

Pian ristiinnaulitsemisen jälkeen hänen oppilaansa alkoivat kuitenkin kokea ilmestyksiä, joista he päättelivät Jumalan herättäneen Jeesuksen kuolleista. Näin Jumalan valtakunnan odotus sai uutta voimaa Jeesuksen oppilaiden ja seuraajien keskuudessa. Pian sanoma Jeesuksesta levisi myös kreikankielisten juutalaisten keskuuteen ja aikaa myöten myös muut kuin juutalaiset alkoivat liittyä seuraajiin.

Huomattavin kreikankielisten diasporajuutalaisten parissa vaikuttanut käännynnäinen oli Paavali Tarsolainen, joka ilmestyksen koettuaan kääntyi Jeesus-liikkeen vainoojasta sen kannattajaksi. Paavali kannatti näkemystä, jonka mukaan ei-juutalaisten käännynnäisten ei tarvitsisi käydä läpi ympärileikkausta tai omaksua juutalaisten ruokasäädöksiä tullakseen yhteisön jäseniksi. Näkemyksensä perusteluiksi hän kehitti vanhurskauttamisopin, jonka mukaan Jumala hyväksyy jokaisen, myös pakanan, vain sillä edellytyksellä että tämä uskoo Jeesukseen.

Rooman valtakunnan alueella uusi usko levisi nopeasti, vaikka sitä aika ajoin vainottiin. Kristinusko vetosi paitsi monoteisminsa ansiosta, myös siksi, että se korosti perinteisiä roomalaisia arvoja enemmän sosiaalista ja sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä yhteisöllistä keskinäistä huolenpitoa. Kristillisessä yhteisössä sosiaalisilla ja sukupuoleen perustuvilla eroilla oli ympäröivää yhteiskuntaa pienempi merkitys. Alkuvaiheessa liike vetosi etupäässä etuoikeutetussa asemassa oleviin naisiin.

300-luvun alussa kristinuskon kannatus Rooman valtakunnassa oli jo niin suurta, että keisari Konstantinus katsoi kristinuskon sopivan pakanuutta paremmin valtakuntaa yhdistäväksi voimaksi. Hän teki lopun vainoista ja ryhtyi suosimaan kristinuskoa. Hän pyrki kaikin tavoin varmistamaan kristinuskon yhtenäisyyden sekä hallinnon että opin kannalta. Hän kutsui koolle konsiileja ratkomaan kiistoja ja julisti vuonna 380 kristinuskon ainoaksi sallituksi uskonnoksi.

Konsiileille muodostui vaikea tehtävä luoda kristilliselle kirkolle yhtenäinen oppi. sillä Jeesus ei kirjoittanut mitään eikä Raamattu ollut filosofinen teos. Lisäksi Rooman valtakunta jakaantui 300-luvulla Rooman ja Konstantinopolin eli Bysantin valtapiireihin, mikä heijastui myös kristinuskoon.

Nykyiset suuntaukset: Kristinuskon ensimmäinen merkittävä jakaantuminen tapahtui lännen kirkon ja Bysantin välillä. Lännessä jumalanpalveluskieleksi omaksuttiin latina, idässä taas kreikka. Lännessä maallinen ja hengellinen valta olivat jännitteessä keskenään, kun taas idässä keisari hallitsi Jumalan maanpäällisenä sijaisena. Vähäinen oppiriita uskontunnustuksen sanamuodosta sai idän ja lännen kirkot kiroamaan toisensa vuonna 1054 (lännessä tunnustukseen lisättiin maininta, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee "myös Pojasta"). Kiroukset kumottiin vasta 1965.

Nykyinen ortodoksinen kirkkokunta polveutuu Bysantin kirkosta. Tärkeimmät kirkot ovat Venäjällä ja Balkanilla, erityisesti Kreikassa. Kirkoilla ei ole yhteistä keskushallintoa, mutta Konsantinopolin patriarkalla on symbolinen johtoasema.

Ortodoksinen kirkko painottaa vahvasti tradition merkitystä. Sen liturgiassa on säilynyt edelleen Bysantin hovirituaalien piirteitä. Idän kirkko on usein toiminut kuuliaisena keisarille ja esimerkiksi Venäjällä kirkko oli tsaarin määräysvallan alaisena. Se löysi elintilaa myös kommunistivallan aikana, jolloin sillä oli oikeus uskonnonharjoitukseen mutta ei propagandaan.

Roomalaiskatolisen kirkon vanhat ydinalueet ovat puolestaan Etelä- ja Keski-Eurooppa. Nykyisin se on kuitenkin suurin kaikista kristillisistä kirkkokunnista ja sillä on paljon kannattajia Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. Myös Yhdysvalloissa ja joissakin Aasian maissa on runsaasti katolilaisia.

Roomalaiskatolisen kirkon ylin auktoriteetti on paavi. Rooman perintö näkyy edelleen voimakkaasti keskitetyssä hallintorakenteessa. Liturgia säilyi latinankielisenä aina 1960-luvulle saakka. Roomalaiskatolisilla alueilla kirkko on osallistunut aktiivisesti yhteiskunnan muokkaamiseen.

Protestanttiset kirkot syntyivät 1500-luvulla protestiliikkeenä roomalaiskatolisessa kirkossa. Kiistat koskivat erityisesti paavin asemaa ja oppia pelastuksesta. Protestanttiset kirkot ovat tyypillisesti kansallisia ja monissa Pohjois-Euroopan maissa muodostui vahva valtionkirkkojärjestelmä 1600-luvulla. Yhdysvalloissa sen kirkko ja valtio päädyttiin erottamaan toisistaan.

Protestanttisille kirkoille on ominaista Raamatun saattaminen kansan käsiin sen omalla kielellä, liturgian kansankielisyys, saarnalle annettu keskeinen asema, kirkollisen hierarkian vallan mureneminen sekä maallikkoliikkeiden suuri merkitys. Protestanttiset kirkot myös lakkauttivat luostarit ja pappien selibaattivaatimuksen. Tyypillistä on ollut arkisen kutsumuksen pyhittäminen ja persoonallisen vakaumuksen korostaminen. Nämä piirteet ovat edesauttaneet uskonnon yksityistymistä ja yhteiskunnan maallistumista erityisesti Pohjois-Euroopassa.

Uskomukset ja narratiivit: Kristinusko peri juutalaisuudelta monoteismin, mutta Jeesukseen jumalallisuuden yhdistäminen monoteismiin on tuottanut hankaluutta. Perinteisen muotoilun mukaan Jumala on yksi, mutta jumaluudessa on kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Persoonat edustavat Jumalan työn eri puolia. Isä on luoja, Poika on lunastaja ja Pyhä Henki on uskon ja elämän uudistaja.

Jumaluuden kolminaisuudesta huolimatta kristinusko edustaa muiden Lähi-idän uskontojen tavoin dualistista monoteismia, sillä pahan ei katsota olevan Jumalasta lähtöisin. Kristityille Jumala on täydellinen hyvyys ja rakkaus, kun taas pahuuden takana on persoonallinen paholainen, langennut enkeli. Paholaisen asema Jumalan rinnalla vaikuttavana henkiolentona on aika ajoin ollut erittäin hallitseva. Paholaista ei silti ole koskaan mielletty täysin Jumalan veroiseksi henkiolennoksi.

Ihminen voi saada tietoa Jumalasta ilmoituksen välityksellä. Vaikka merkittävimmät teologit ovat aina korostaneet Raamatun olevan ihmisten kirjoittamia, monet ovat pitäneet sitä sanasta sanaan "Jumalan sanana" ja siksi erehtymättömänä.

Kristinuskon mukaan Jumala on luonut taivaan ja maan, enkelit ja ihmisen. Luomisuskosta seuraa periaatteessa myönteinen suhde aineelliseen maailmaan, mutta tämän kanssa jännitteessä on oppi lankeemuksesta.

Kristillistä ihmiskuvaa leimaa ajatus ihmisen syntisyydestä. Ihminen on luotu alun perin Jumalan kuvaksi, mutta käytettyään vapaata tahtoaan väärin, ihminen rikkoi Jumalan käskyn. Näin ihmisen ja Jumalan välillä syntyi merkittävä juopa.

Kristuksen merkitys avautuu tästä perspektiivistä käsin: elämällään ja kuolemallaan Kristus on antanut ihmisille mahdollisuuden päästä uudelleen yhteyteen Jumalan kanssa. Siitä, miten tämä lunastustyö olisi tarkkaan ottaen ymmärrettävä, vallitsee kuitenkin kristittyjen keskuudessa monenlaisia käsityksiä. Yhtäältä on painotettu ylösnousemuksen merkitystä, toisaalta taas juuri Jumalan ihmiseksituloa eli "inkarnaatiota" ja uhrikuolemaa.

Pyhä Henki, jumaluuden kolmas persoona, on kirkon uudistava voima. Jotkut kirkot korostavat Pyhän Hengen toimivan ensisijaisesti sakramenttien välityksellä. Katolisessa kirkossa sakramentteja on seitsemän (ehtoollinen, kaste, konfirmaatio, rippi, sairaiden voitelu, pappisvihkimys ja avioliittoon vihkiminen). Ortodoksisessa kirkossa ei ole virallista sakramenttien määrää ja protestanttisissa kirkoissa on tavallisesti kaksi sakramenttia: ehtoollinen ja kaste. Jotkut suuntaukset, kuten kveekarit ja pelastusarmeija, eivät tunnusta sakramentteja lainkaan.

Monissa protestanttisissa suuntauksissa Pyhän Hengen toiminnan painopisteen katsotaan kuitenkin olevan varsinaisesti "sanan saarnassa", eli Hengen katsotaan toimivan erityisesti siellä, missä julistetaan sanomaa Kristuksesta.

Etiikka ja elämäntapa: Kristillisen etiikan perusta on kristinuskon pyhässä kirjassa Raamatussa. Vanhaa testamenttia, joka on myös juutalaisten pyhä kirja, tosin luetaan nimenomaan Uuden testamentin valossa. Kristityille Jeesus korvasi tooran Jumalan ilmoituksena ja niinpä he eivät pidä VT:n puhtaussäännöksiä ja uhritoimituksia koskevia sääntöjä enää sitovina. Kuitenkin monia tooran eettisiä ohjeita pidetään myös kristittyä velvoittavina, erityisesti kymmenen käskyn lakia (dekalogi, 2. Moos. 20). Myös profeettakirjojen kritiikki, joka kohdistuu epäoikeudenmukaisuuteen tai uskovien tekopyhyyteen, on innoittanut monia kristittyjä.

Kristinuskon kannalta merkittävämmässä asemassa ovat kuitenkin Uudessa testamentissa olevat Jeesuksen opetukset ja erityisesti kuvaukset hänen teoistaan ja toiminnastaan ihmisten keskuudessa. Jeesuksen eettisen opetuksen ydin on kirjattu vuorisaarnaan (Matt. 5-7), kultaiseen sääntöön (Matt. 7:12), sekä rakkauden kaksoiskäskyyn (Matt 22:35-40). Näiden lisäksi keskeisiä ovat olleet Paavalin kirjeissään antamat ohjeet ja kehotukset.

Vuorisaarna painottaa ulkoisesti havaittavien tekojen sijasta sisäistä motivaatiota mutta korostaa, ettei se tarkoita lakien kumoamista. Jeesus kehottaa kuulijoitaan olemaan vielä paljon hurskaampia kuin perinteiset lait velvoittaisivat. Jeesus puhuu tappamisesta ja vihasta, aviorikoksesta, vannomisesta, almuista, rukouksesta, paastosta, aineellisesta hyvästä sekä vääristä profeetoista. Lisäksi Jeesus kehottaa luottamaan Jumalan huolenpitoon ja korostaa vastavuoroisuutta ihmissuhteissa; ihmiselle annetaan samalla mitalla kuin hän itse antaa muille.

Esimerkiksi tappamisesta Jeesus sanoo, että vaikka on annettu käsky olla tappamatta, niin pelkästään veljelleen vihoissaan oleminen on tuomittavaa. Vastaavasti, kun laki kieltää aviorikoksen, Jeesus opettaa, että pelkästään naisen katsominen himoiten merkitsee sydämessä tehtyä aviorikosta. Jeesus antaa myös kehotuksen rakastaa kaikkia erotuksetta: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:43-45).

Pyyteettömän ja täydellisen rakkauden teema on vahvasti esillä myös Paavalin kirjoituksissa. Hänen kirjoittamansa rakkauden ylistys Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille (1. Kor. 13) on ehkä kristillisen Raamatun tunnetuimpia ja siteeratuimpia kohtia. Paavalin opetus kristillisestä rakkaudesta tiivistää pitkälti sen, miten useimmat kristillisen sanoman ytimen ymmärtävät. Paavali uskoi, että Jeesuksen tulo merkitsi Jumalan uutta liittoa ihmiskunnan kanssa. Kristityillä oli enemmän kuin laki, heillä oli sisäinen yhteys Jeesukseen, joka auttoi voittamaan synnin. Jeesus, joka antoi itsensä ristillä ihmiskunnan puolesta, eli Paavalin mukaan kristittyjen keskuudessa edelleen ja saattoi heidät spontaanisti antamaan itsensä muille. Usko Jeesukseen sai aikaan erityisen itsensä uhraavan rakkauden muita kohtaan.

Aikaa myöten varhaisten kristittyjen hengellinen ja radikaali rakkauden etiikka alkoi korvautua täsmällisemmillä säännöillä kun kristityt alkoivat ratkaista käytännöllisiä moraalisia kysymyksiä. Näin tarkentuneet säännöt saivat useimmiten sisältönsä ympäröivän yhteiskunnan vallalla olevista arvoista ja käsityksistä.

Jeesus-liikkeessä ja varhaisessa kristittyjen yhteisössä ei monestakaan syystä ollut mahdollisuutta tai tarvetta systemaattisen eettisen koodiston tai teorian luomiseen. Jeesus ja hänen varhaiset oppilaansa uskoivat elävänsä lopun aikoja ja omaksuivat siksi radikaalin Jumalan valtakunnan etiikan, jota vuorisaarna hyvin ilmentää. Paavalin kirjeissäkin painotetaan hyvän sanoman julistamisen kiireellisyyttä ja tärkeyttä Jeesuksen paluun edellä. Paavali ei kehottanut yhteiskunnallisten olojen muuttamiseen. Hän pitkälti hyväksyi ympäröivän yhteiskunnan käsitykset sellaisinaan. Hän tuomitsi homoseksuaalisuuden, hyväksyi orjuuden ja kehotti naisia olemaan alamaisia miehille. Kaikki nämä olivat vallitsevia käsityksiä hänen aikansa yhteiskunnassa.

Jännite radikaalin rakkauden etiikan sekä entisistä tai nykyisistä yhteiskunnallisista oloista omaksuttujen pragmaattisempien sääntöjen välillä on jäänyt pysyvästi kristillistä etiikkaa leimaavaksi piirteeksi. Kristittyjen keskuudesta on aina löytynyt köyhyyden, naimattomuuden, väkivallattomuuden tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ideaalien ympärille rakentuneita yhteisöjä, joko luostareista tai ympäröivän kulttuurin hylkäävistä lahkoista. Toisaalta on kehitetty realistisempia oikeutetun sodan teorioita sekä teologioita maallisesta kutsumuksesta tai avioliiton pyhyydestä.

Rituaalit: Kristillinen jumalanpalvelus

Kristinuskon keskeisin rituaali on seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus eli messu, jota vietetään tavallisimmin sunnuntaina, mutta myös muina aikoina. Messun ytimessä puolestaan on ehtoollinen, joka on periytyy Jeesuksen viimeisestä ateriasta opetuslasten kanssa ennen ristiinnaulitsemista. Ehtoollisen teologinen merkitys ja toteutustapa vaihtelevat kuitenkin kirkkokunnasta toiseen.

Katolisessa kirkossa ehtoollinen on messun huipentuma. Papin lausuessa ehtoollisen asetussanat, leivän ja viinin katsotaan muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, jotka uhrataan alttarilla sovitukseksi ihmiskunnan synneistä.

Ortodoksisessa kirkossa puolestaan ehtoollinen merkitsee sitä, että Kristus laskeutuu taivaasta jumalanpalvelusta viettävän seurakunnan keskuuteen. Messu korostaa iloa Jeesuksen kohtaamisesta.

Protestanttisissa kirkoissa ehtoollinen käsitetään joko vertauskuvalliseksi muistoateriaksi tai yhteysateriaksi, jossa Jeesus on läsnä leivän ja viinin välityksellä. Protestanttisessa jumalanpalveluksessa myös saarnalla on usein keskeinen asema.

Kalendaaririitit

Valtaosa kristillisistä kirkkovuoden juhlista periytyy juutalaisuudesta. Myös jumalanpalveluselämä saa sävynsä kirkkovuoden eri jaksojen mukaisesti.

1. Kirkkovuosi alkaa adventista neljäntenä joulua edeltävänä sunnuntaina. Adventtiaika on hengellistä valmistautumista Jeesuksen maailmaan tuloon.

2. Joulu on 25. päivä joulukuuta, ja sitä vietetään Kristuksen syntymäjuhlana. 12 päivää joulun jälkeen vietetään loppiaista. Idässä sitä vietetään Jeesuksen kasteen juhlana, läntisessä kirkossa itämaan tietäjien muistoksi.

3. Tärkein vuotuinen juhla on pääsiäinen, jota vietetään Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen juhlana. Pääsiäistä vietetään kevätpäiväntasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina. Pääsiäistä edeltää 40 päivää kestävä paastonaika, johon liittyvät katumus ja hiljentyminen. Paasto alkaa laskiaisviikon keskiviikosta.

Pääsiäisen vietto alkaa jo edeltävällä viikolla, "kärsimysviikolla", joka alkaa palmusunnuntaista. Palmusunnuntaina muistellaan Jeesuksen ratsastusta Jerusalemiin. Neljä päivää myöhemmin vietetään kiirastorstaita, jolloin Jeesus vietti viimeisen ehtoollisen opetuslastensa kanssa. Pitkäperjantai on Jeesuksen kuolinpäivä, joka on usein kirkkovuoden juhlavin päivä. Pääsiäissunnuntaita vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen juhlana.

4. 50 päivää pääsiäisen jälkeen seuraa helluntai, joka on Pyhän Hengen vuodattamisen ja seurakunnan syntymisen juhla.

Siirtymäriitit

Kristinuskossa ihmisen elämänkaareen liittyvät riitit ovat saaneet poikkeuksellisen pyhän luonteen. Kirkolliset toimitukset mielletään useimmissa kirkkokunnissa tärkeäksi osaksi kirkon julistusta ja uskon ilmausta. Niillä on tavallisesti liturginen jumalanpalveluksen luonne, jonka kautta kirkko pyrkii saattamaan ihmiset Jumalan pelastavan rakkauden vaikutuspiiriin.

Kasteesta tuli kristinuskossa ympärileikkauksen syrjäyttävä riitti, jossa kastettava pääsee osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Alunperin kaste suoritettiin aikuisille, mutta jo varhain ryhdyttiin kastamaan lapsia. Lapsikasteen rinnalle kehittyi kasteen vahvistava riitti, "konfirmaatio". Jotkut kirkkokunnat ovat palanneet alkuperäiseen käytäntöön ja kastavat ainoastaan uskonsa tunnustavia aikuisia.

Kristinusko opettaa, että avioliitto on Jumalan säätämä järjestys ja katolisen ja ortodoksisen kirkon mukaan kyseessä onkin sakramentti. Avioliittoon vihkimisellä on useimmissa kristillisissä kirkkokunnissa hyvin keskeinen asema pyhänä toimituksena.

Kristillistä hautaamista määrittää vahvasti ylösnousemususko. Hauta on lepokammio ennen ylösnousemusta. Muiden pyhien toimitusten tavoin hautaus on samalla jumalanpalvelus.

Kirkon viranhaltijoita siunattaessa käytetään kätten päälle panemista. Joissakin kirkkokunnissa sitä käytetään kuitenkin myös parantamisessa.

Muut käytänteet

Yksityiseen uskonnonharjoitukseen kuuluu etenkin roomalaiskatolisessa kirkossa tärkeänä osana rippi, eli synnintunnustus.

Kaikille kristityille tärkeä osa uskontoa on kuitenkin rukous, sillä kristinuskon mukaan Jumalaa voidaan koska tahansa lähestyä pyynnöin, kiitoksin ja ylistyksin.

Tiedot päivitetty: 11.04.2007

Yhteys muihin uskontoihin muokkaa

Haarautumat

Lähteet muokkaa

Artikkelit

Räisänen, Heikki: Kristinusko. Teoksessa Katja Hyry & Juha Pentikäinen (toim.): Uskonnot maailmassa, 4. painos, 157-173. Porvoo: WSOY, 1999.

Kirjat

Carmody, Denise Lardner & John Tully Carmody: How to Live Well: Ethics in the World Religions. Belmont, CA: Wadsworth, 1988.

Hunt, Arnold D., Marie T. Crotty, & Robert T. Crotty: Ethics of World Religions. San Diego, CA: Greenhaven Press, 1991.