Varhaiskantaiset uskonnot
Kirjoituksettomien kansojen uskonnot, luonnonuskonnot
Maailmassa on nykyisin laskettu olevan noin 10 000 uskontoa. Valtava enemmistö niistä on pieniä, paikallisessa yhteisössä välitettyjä perinteitä ja tapoja, joita ei ole välttämättä kirjattu ylös minkäänlaisiksi muodollisiksi opinkappaleiksi. Tästä syystä uskontotieteessä on ollut tapana erottaa niin kutsutut ”suuret maailmanuskonnot” omaksi ryhmäkseen suuren kannattajamääränsä, maailmanlaajuisen levinneisyytensä tai historiallisen vaikutuksensa perusteella. Jäljelle jäävälle kategorialle uskontoja ei kuitenkaan löydy helposti yhteistä nimittäjää tai joukkoa yhteisiä piirteitä.
Ainoa selkeä tekijä on se, että maailmanuskonnot ovat syntyneet ihmiskunnan historiassa kuitenkin varsin myöhään, vasta ensimmäisellä esikristillisellä vuosituhannella. Niinpä on tullut tavaksi nimittää pienissä esiteollisissa yhteiskunnissa harjoitettuja uskontoja ”primitiivisiksi” tai neutraalimmin varhaiskantaisiksi.
Keskeisenä erottelevana piirteenä on usein pidetty kirjoitustaitoa, eli on tavattu puhua myös ”kirjoituksettomien kansojen” uskonnoista. Kuitenkin nykyäänkin monien jo kirjoitustaidon omaksuneiden alkuperäiskansojen keskuudessa harjoitetaan edelleen traditionaalisia uskontoja ja lisäksi niiden kannatus on lisääntynyt perinteisesti maailmanuskontojen hallitsemilla alueilla.
Kristinuskon piirissä esikristillisiä traditioita on pidetty tapana kutsua ”pakanallisiksi” ja tästä syystä myös tämän termin käyttö on yleistynyt varsinkin niiden länsimaalaisten keskuudessa, jotka ovat uudelleen kiinnostuneet näistä traditioista. Kuitenkin länsimaisen uuspakanuuden ja alkuperäiskansojen uskontojen välillä on merkittäviä eroavaisuuksia, eikä näitä ole helppoa laittaa saman kategorian alle.
Täsmällisintä olisi puhua yhtäältä ”kotoperäisistä” tai ”alkuperäisuskonnoista” (indigenous religions), sillä leimallinen piirre monissa pienten yhteisöjen perinteissä on paikallisuus ja kokonaisvaltainen liittyminen elämäntapaan.
Siinä missä maailmanuskonnot ovat kirjoituksiin tallennettujen abstraktien opinkappaleidensa takia helposti paikasta toiseen siirrettävissä, pienet esiteollisten yhteisöjen uskonnot ovat paljon enemmän sidoksissa paikallisiin olosuhteisiin, elinkeinoihin sekä etnisiin, kielellisiin ja sosiaalisiin ryhmiin. Lisäksi maailmanuskonnoista poiketen alkuperäisuskonnoissa uskonto ei tyypillisesti erotu omaksi selkeäksi elämänalueekseen vaan on erottamaton osa kaikkea toimintaa ja liittyy usein luonnollisiin sosiaalisiin ryhmiin.
Moderni pakanuus sen sijaan on leimallisesti kansalliset ja kulttuuriset rajat ylittävä globaali liike. Kytkennät elinkeinonharjoitukseen, paikallisuuteen ja etnisyyteen on siinä pitkälti katkaistu, vaikkakin teologiassa ja rituaalikäytänteissä innoitusta on haettu nimenomaan alkuperäisuskonnoista.
Toiseksi modernia pakanuutta harjoitetaan nimenomaan osana täysin modernia elämäntapaa. Uuspakanuutta voidaankin luonnehtia pikemminkin vastareaktioksi modernin elämäntavan aikaansaamalle irtaantumiselle luonnon kierrosta ja luonnonelementeistä. Modernit pakanat korostavat uskonnon yhteyttä luontoon ja puhuvat usein ”luonnonuskonnosta”.
Uuspakanuus syntyi organisoituina liikkeinä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Sen syntyyn vaikutti kuitenkin paljolti jo 1800-luvun aikana syntynyt romanttinen kiinnostus Euroopan esikristillisiin juuriin. Toinen taustalla vaikuttanut perinne on samanaikainen esoterian elpyminen. Monilla uuspakanallisilla rituaaleilla on taustanaan esoteerisesta traditiosta omaksuttuja elementtejä. Kolmas vaikuttaja on ollut lisääntynyt etnografinen tietämys alkuperäiskansojen piirissä edelleen harjoitetuista samanistisista ja maagisista käytänteistä.
Alkuperäisuskontoja harjoitetaan edelleen maailman monien alkuperäiskansojen keskuudessa. YK:n jäsenvaltioista noin puolella on alueellaan alkuperäiväestöä. Alkuperäiskansoihin kuuluu nykyään noin 200-300 miljoonaa ihmistä, mutta kaikki eivät enää harjoita alkuperäisuskontojaan.
Uuspakanuuden piirissä voidaan erottaa neljä pääsuuntausta: 1) uusnoituus eli wicca, jossa on eri suuntauksia 2) uussamanismi, 3) aasainusko eli asatru sekä 4) druidismi.
Wicca syntyi Iso-Britanniassa 1940-luvulla pääosin virkamies Gerald Gardnerin toiminnan tuloksena. Gardner sai vaikutteita vuosisadan vaihteen akateemisesta kansanperinteen tutkimuksesta. Siinä pyrittiin rekonstruoimaan eurooppalaista esikristillistä uskontoa, jonka monet tuolloin uskoivat olleen noitavainojen taustalla. Lisäksi Gardner omaksui lukuisia elementtejä Euroopan esoteerisesta perinteestä.
Uussamanismi puolestaan syntyi 1960-luvulla Yhdysvalloissa, jossa lukuisat antropologit olivat tutkineet Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäisväestön uskontoja. Suuri merkitys oli erityisesti perulaissyntyisellä Carlos Castanedalla, jonka lukuisat populaarit kirjat kertoivat hänen kokemuksistaan meksikolaisen yaqui-noidan oppilaana. Michael Harner puolestaan loi kenttätyökokokemustensa pohjalta kurssimuotoisesti kenen tahansa opiskeltavissa olevan uussamanismin, johon hän tiivisti samanismin ydinpiirteitä eri kulttuureista.
Aasainusko on germaanisiin ja skandinaavisiin perinteisiin nojaava uuspakanuuden suuntaus. Siinä etnisyydellä ja kansallisilla perinteillä on muita uuspakanuuden suuntauksia suurempi merkitys, eikä siinä ole vastaavassa määrin vaikutteita esoteerisesta perinteestä.
Druidismi juontaa juurensa jo 1700-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Walesissa ja Cornwallissa alettiin järjestää kulttuurisia ja kielellisiä tapahtumia. Varhaisessa druidismissa ei kuitenkaan ollut selkeää pakanallista identiteettiä, vaan suurin osa toiminnasta keskittyi hyväntekeväisyyteen ja sen kannattajat olivat uskonnolliselta identiteetiltään kristittyjä. Vasta 1900-luvulla on syntynyt selkeästi pakanallista druidismia. Druidismi muistuttaa wiccaa, mutta sen rituaalit ovat julkisempia ja seremoniallisempia, eikä niihin liity initiatorista rakennetta.
Alkuperäisuskontojen uskomusmaailmasta on vaikea esittää pitkälle meneviä yleistyksiä. Monet niistä ovat polyteistisiä, mutta monissa tunnetaan myös yhden korkeimman luojajumalan ajatus. Keskeistä monissa perinteissä on erilaisiin luonnonilmiöihin ja -paikkoihin liittyvät uskomukset paikkaa vartioivista tai hallitsevista henkiolennoista. Myös esivanhempien palvonta sekä erilaiset elinkeinonharjoitukseen liittyvät uskomusolennot ovat tavallisia.
Polyteistiselle järjestelmälle on ominaista jumalten toimintapiirin suppeus. Jumalat hallitsevat vain määrättyä territoriota, ilmiötä tai elämänpiiriä ja niiden kanssa ollaan tekemisissä vain tarpeen niin sanellessa. Jumalia pidetään usein myös arvaamattomina ja moraaliselta statukseltaan ambivalentteina, toisin kuin monoteismissa.
Magian harjoitus on yleistä samoin kuin siihen liittyvät käsitykset persoonattomasta yliluonnollisesta voimasta.
Uuspakanuuden piirissä yliluonnollisesta esiintyy monenlaisia käsityksiä. Wiccaa on luonnehdittu ”duoteistiseksi” uskonnoksi, sillä siinä korostetaan jumaluuden kaksinaisuutta, feminiinistä ja maskuliinista aspektia tasapainoisina osina kattavaa jumalakäsitystä. Toinen wiccassa korostettu piirre on jumaluuden immanenttisuus, se että jumaluus ei ole maailman ulkopuolella tai siitä erillinen prinsiippi vaan maailmassa läsnäoleva voima. Kaikessa elävässä on jumalallista elämänvoimaa.
Aasainuskossa sen sijaan jumalia tarkastellaan itsenäisempinä olentoina. Siinä ei myöskään jumalattarella ole vastaavaa erityisasemaa. Jumalat jaetaan kahteen ryhmään aasoihin ja vaaneihin. Edelliset ovat voimaan magiaan ja sodankäyntiin liittyviä kun taas jälkimmäiset hedelmällisyyteen ja kasvuun yhdistyviä olentoja. Polyteismille tyypillisesti jumalia ei nähdä kaikkivoipina, ikuisina tai erehtymättöminä. Myös niitä sitoo kohtalo ja elämän kiertokulku.
Uuspakanuudessa merkittävän osan rituaaleista muodostavat viljelykauden kiertoon perinteisesti liittyvät vuotuisjuhlat, sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset sekä kesä- ja talvipäivän seisaukset. Yhteensä esimerkiksi wiccassa ja druidismissa yleisesti vietettyjä vuotuisjuhlia kertyy kahdeksan. Niitä nimitetään sapateiksi:
Perinteisesti siirtymäriitit ovat olleet alkuperäisuskonnoissa hyvin keskeisellä sijalla. Monissa kulttuureissa yksilön elämänkaareen liittyvät menot ovat keskeisin tapa välittää yhteisön perinnettä eteenpäin ja esimerkiksi aikuistumisrituaalit voivat olla hyvinkin mieleenpainuvia ja dramaattisia. Viljelijäkulttuureissa puolestaan perhe muodosti aina myös tuotantoyksikön, jolloin avioliittoon vihkiminen saattoi olla ihmisen elämänkaaren juhlistetuin tilanne.
Uuspakanuus on kuitenkin nuori uskonto, eikä siinä ole vielä juurikaan vakiintuneita tapoja merkitä elämänkaaren taitekohtia. Siirtymäriiteistä eniten huomiota on kiinnitetty häihin ja lasten nimenantoon. Vähitellen myös kuolemaan liittyvät rituaalit ovat tulossa merkittäviksi.
Uuspakanuus on leimallisen yksilökeskeinen uskonto, jossa monet rituaalit voidaan suorittaa omien mieltymysten mukaan. Esimerkiksi wiccalaisuudessa on suosittu toistaiseksi polttohautausta ja tuhkan sirottelemista luontoon tai hautalehtoihin.
Joissakin uuspakanuuden muodoissa, kuten wiccassa, on selkeä mysteerikultin rakenne moniasteisine initiaatioineen. Mysteerit ovat perusluonteeltaan salaisuuksia, joten ne paljastuvat vain vihittäville. Vihkimyksen myötä noviisi pääsee ”noitapiirin” eli covenin jäseneksi. Wiccan covenit ovat suljettuja jumalanpalvelusyhteisöjä.
Muissa uuspakanuuden muodoissa rituaalit voivat olla avoimempia. Esimerkiksi uussamanistiset rituaalit ovat yleensä avoimia kaikille tarvittavat kurssit käyneille, ja jopa ulkopuolisille.
Tiedot päivitetty: 16.07.2012
Hardman, Charlotte & Graham Harvey: Paganism Today. London: Thorsons, 1995.
Harvey, Graham: Listening People, Speaking Earth: Contemporary Paganism. London: Hurst & Company, 1997.
Hjelm, Titus (toim.): Mitä wicca on?. Helsinki: Like, 2005.
Hutton, Ronald: The Triumph of the Moon: A History of Modern Witchcraft. Oxford, Oxford University Press, 1999.
Partridge, Christopher (toim.): Uusien uskontojen käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 2006.
Heino, Aulimarja: Uusshamanismi Suomessa. Pro gradu -tutkielma.. Helsinki: Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos, 1994.
Jaakkola, Anna-Kaisa: Erään suomalaisen noidan muotokuva-tutkimus Saaga Laakson wicca-identiteetistä. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Uskontotiede, 2004.
Krabbe, Katariina: Miten minusta tuli noita. Uuspakanuutta harjoittavien naisten elämänkertomukset Internetin kotisivuilla. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. kulttuurien tutkimuksen laitos. Folkloristiikka, 2004.
Lanér, Marjo: Uusshamanistinen terapia. tutkimus yhden terapeutin kokemuksista ja hänen asiakkaidensa matkakertomuksia. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Folkloristiikka, 2001.
Lilieström, Marja: Uusshaminismi ja sen psykoterapeuttinen luonne. Psykoterapian ja muuttuneen tietoisuuden tilan piirteiden tarkastelua shamanismissa ja uusshamanismissa. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Uskontotiede, 1996.
Lång, Hanna-Maria: ”Wicca=…”: Sosiaalisen identiteetin vaikutus wiccan määrittelyyn Suomiwicca keskustelulistalla. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos, 2007.
Nurmi, Kitti: Kaikki wiccalaiset ovat noitia, mutta kaikki noidat eivät ole wiccoja.” Wiccalaisuuden monimuotoisuudesta, uskonnonharjoittajien identiteeteistä ja sijoittumisesta yhteiskuntaan ja laajempaan uskonnolliseen kenttään. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Uskontotiede, 2004.
Rissanen, Kati: Näkökulmia nykyajan pakanuuden määrittelyyn. Nykyajan pakanuutta koskevan uskontotieteellisen tutkimuksen tarkastelua ja arviointia etnografisen aineiston valossa. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Uskontotiede, 2005.
Sohlberg, Jussi: Magian harjoittaminen uusnoituudessa. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos, 1994.
Viskari, Eija: Englantilainen uusnoituus-taustaa, kehitysvaiheita ja peruspiirteitä. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto. Kulttuurien tutkimuksen laitos. Uskontotiede, 1990.