Roomalaiskatolisen kirkon juuret ulottuvat kristinuskon ensimmäisiin vuosisatoihin Läntisen Rooman kristillisyyteen. Rooman länsiosassa kristinusko alkoi kehittyä erilleen valtakunnan itäosan kristillisyydestä melko pian sen jälkeen, kun kristinuskosta oli tullut valtakunnan virallinen uskonto keisari Konstantinuksen (272-337) toimesta 300-luvulla. Valtakunnan jako Länsi ja Itä-Roomaan vuonna 395 teki yhtenäisen kirkon toiminnan käytännössä mahdottomaksi. Lännen ja idän ero vain syveni kansainvaellusten ja Länsi-Rooman tuhon (476 jKr.) myötä. Vieraiden kansojen, etenkin germaanien vaikutus alkoi näkyä läntisessä kristillisyydessä. Pappien merkitys korostui ja varhaiskristillinen marttyyrien kunnioitus laajeni pyhäinjäännös ja pyhimys kultiksi. (Komulainen 2005, 34.)
Roomalaiskatoliselle kirkolle hyvin tärkeän paavius-instituution juuret ulottuvat hyvin kauas. Rooman piispan erikoisasemaa perusteltiin teologisesti jo 200-luvulla, mutta varsinaisen erityisasemansa paavius saavutti 300-400-luvuilla. Paaviuden erityisaseman perustana on uskomus siitä, että paavi on Pyhän Pietarin seuraaja ja pitää hallussaan Jeesuksen Pietarille antamia taivaan valtakunnan avaimia. Paaviuden aseman vakiinnuttua 300-400 luvuilla paavit pyrkivät saamaan koko kristikunnan valtansa alle. Tämä oli yksi niistä syistä, jotka aiheuttivat läntisen ja itäisen kristillisyyden jakautumisen vuonna 1054. (Komulainen 2005, 37-38.)
Keskiajalla läntinen kristillisyys etääntyi entisestään idän ortodoksisuudesta. Paavin valta kasvoi, ollen huipussaan Innocentius III:n (1198-1216) aikana. Hän julisti, että paavi on Kristuksen sijainen maan päällä. Samalla, kun paavin valta kasvoi, niin myös roomalaiskatolisen kirkon valta kasvoi. Paavi oli paitsi hengellinen, mutta myöskin maallinen vaikuttaja. Hänellä oli oma kirkkovaltio, joka kattoi vaihtelevan kokoisen alueen Italian niemimaata 700 luvulta 1870-luvulle. Lisääntynyt vauraus ja valta johti siihen, että paavin hovi korruptoitui myöhäiskeskiajalla. Uskonpuhdistuksia 1500-luvulla voidaan pitää vastareaktiona tälle korruptiolle. (Komulainen 2005, 38-39.)
Reformaation haaste pakotti katolisen kirkon määrittelemään oman olemuksensa ja oppinsa. Näin tapahtuikin Trenton konsiilissa (1545-1563). Italian yhdistymisen myötä paavi ja katolinen kirkko menettivät paljon maallista valtaansa. Tämän myötä paavius muotoutui enemmän hengelliseksi instituutioksi. (Komulainen 2005, 69.) Vatikaanin I konsiili (1869-1870) korosti tätä paaviuden uutta painotusta lanseeraamalla opin paavin erehtymättömyydestä. Samalla katolinen kirkko omaksui torjuvan asenteen modernia kulttuuria kohtaan. (Komulainen 2005, 39.)
Tätä eräänlaisen sulkeutuneisuuden aikaa kesti 1960-luvulle, jolloin paavi Johannes XXIII kutsui koolle Vatikaanin II konsiilin (1962-1965). Konsiili vei kirkkoa avoimempaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan, josta yhtenä esimerkkinä voidaan pitää sitä, että konsiilin jälkimainingeissa katolisen kirkon sisälle syntyi karismaattinen liike. Konsiili toi mukanaan monia uudistuksia, kuten siirtymisen latinankielisistä kansankielisiin messuihin. (Komulainen 2005, 73-75.)
Nykyisin Roomalaiskatolinen kirkko on levinnyt ympäri maailman. Se on suurin kaikista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä, sillä arvioidaan olevan yli miljardi jäsentä. Kirkkoa johtaa paavi. Nykyisin paavina toimii Benedictus XVI, ristimänimeltään Joseph Ratzinger (1927-). Apunaan paavilla on kirkon hallinnoinnissa kardinaalikollegio ja kuuria. (Katolinen kirkko Suomessa 2006.)
Katolisen kirkon historia Suomessa jakautuu kahteen vaiheeseen. Varhaiskeskiajalla katolinen kirkko juurrutti kristinuskoa Suomeen lännestä käsin. Katolilaisuus saavuttikin Suomessa merkittävän aseman ollen Ruotsi-suomen valtionuskonto aina 1500-luvun uskonpuhdistukseen saakka. Tämä johti siihen, että katolinen kirkko kiellettiin 1520-luvulla ja kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja kirkkorakennukset luovutettiin uuden luterilaisen kirkon haltuun. (Heino 1997, 70.)
Katolinen kirkko palasi Suomeen 1700-1800 luvuilla. Helpottaakseen valtakunnan kurjaa taloudellista tilaa Ruotsi-suomen valtiopäivät antoivat vuonna 1741 suvaitsevaisuusjulistuksen houkutellakseen maahan ammattitaitoista ulkomaista työvoimaa (Vuorela 1989, 13). Tästä huolimatta katolisten määrä Suomessa säilyi hyvin marginaalisena, eikä ulottunut juurikaan tavallisen kansan keskuuteen. Sinne se levisi vasta 1800-luvulla, kun Suomesta oli tullut osa Venäjää. Tsaarin armeijassa palvelleiden puolalaisten sotilaiden sielunhoitajina toimineet sotilaspapit käynnistivät katolisen hartauselämän tavallisen kansankin keskuudessa. Vuoden 1869 kirkkolain myötä luterilaisen kirkon jäsenet saivat oikeuden kääntyä katolilaisuuteen. (Vuorela 1989, 22-24.)
Maan ensimmäinen katolinen kirkko vihittiin Viipuriin vuonna 1799 ja toinen Helsinkiin vuonna 1860. Suomesta uudestaan erillinen katolisen kirkon kirkollishallinnon alue vuonna 1920, jolloin muodostettiin Suomen apostolinen vikaarikunta., joka korotettiin hiippakunnaksi vuonna 1955. (Heino 1997, 71.) Suomen katolisella kirkolla on seitsemän seurakuntaa kuudessa kaupungissa: Helsinki, Turku, Tampere, Kouvola, Jyväskylä ja Oulu. Vuonna 2005 sillä oli Suomessa 8 446 jäsentä. Kirkon jäsenmäärä on kasvanut 1990-luvulta alkaen suurelta osin maahanmuuton ansiosta. Valtaenemmistö jäsenistä on kuitenkin Suomen kansalaisia. Katolinen kirkko on jäsenenä Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa. (Katolinen kirkko Suomessa 2006.)
Roomalaiskatolinen kirkko perustaa oppinsa Raamattuun ja traditioon. Raamattu, johon kuuluvat myös ns. apogryfi-, eli deuterokanoniset kirjat on Jumalan sanaa, syntyneet Pyhän Hengen inspiroimana. Tradition uskotaan perustuvan ennen Raamatun kirjoitusta alkaneeseen aitoon apostoliseen traditioon, joka jatkuu kirkossa. Raamattu ja traditio kuuluvat erottamattomasti yhteen. Kirkolla on Jeesuksen sille antaman opetusviran ansiosta valta tulkita Raamattua ja traditiota. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #80-86.)
Kirkkoa sitova opillinen traditio on havaittavissa monista lähteistä. Sellaisia ovat esimerkiksi ekumeenisten kirkolliskokousten päätökset. Tällaisia katolinen kirkko tunnustaa kaikkiaan 21 kappaletta. Viimeisin niistä on Vatikaanin toinen kirkolliskokous. Tämän lisäksi on myös pidetty suuri määrä paikallisia kirkolliskokouksia, jotka heijastavat kirkon oppia. Traditio ilmenee myös kirkkoisien, kuten Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) ja Augustinuksen (354-440) tuotannossa. Tradition tulkinnasta ovat vastanneet paavit, jotka ovat aikojen kuluessa suorittaneet koko kirkkoa koskevaa opetustyötä, esim. tulkitsemalla kirkon kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin tai julistamalla erehtymättömiä dogmeja. Myös kirkon monet virastot ovat selvittäneet kirkon kysymyksiä moniin käytännön kysymyksiin. (Komulainen 2005, 47.)
Kirkon opinkappaleet, eli dogmit (kr. ja lat. dogma), joista käytetään myös nimitystä ilmoitettu totuus, ovat kirkon toimesta johdettu Raamatusta ja traditiosta. Dogmit ovat samaan aikaan jumalallista ilmoitusta ja kirkon opetusta. Dogmit ovat muuttumattomia. Muutosta sen sijaan voi tapahtua dogmien ymmärtämisessä ja niiden kirkollisessa propositiossa. (Catholic Encyclopedia 2007.)
Koska katolisessa opissa kirkolla on tärkeä rooli Jumalan ilmoituksen määrittelemisessä, niin myös kirkko-oppi on katolilaisuudessa huomattavasti merkittävämmässä asemassa, kuin protestanttisten kristittyjen keskuudessa. Protestanttisessa teologiassa usein esiintyvä ajatus näkymättömästä kirkosta, johon kaikki eri kirkkokuntien uskovat kuuluvat on katolilaisille vieras. Kirkko on katolisen teologina mukaan maailmassa näkyvä suure, yksi ja jakamaton. Ja myös vain sen piirissä voi saavuttaa kaikista varmimmin pelastuksen. Näkyvällä kirkolla on näkyvä pää, eli paavi. Katolisen kirkon mukaan paavi-instituutio juontaa juurensa apostolisesta ajasta. Paavi on Rooman ensimmäisen piispan apostoli Pietarin seuraaja ja Kristuksen sijainen maan päällä. Paavius on kirkon ylin opetusvirka ja paavi voi halutessaan julistaa koko kirkkoa sitovia erehtymättömiä dogmeja. (Komulainen 2005, 49.)
Kirkon piiriin kuuluvat myös perille taivaaseen päässeet pyhät, pyhimykset. Näiden yhteys ei katkea kuolemassakaan maanpäällisiin kanssaveljiin ja sisariin. Pyhät rukoilevat Jumalaa maanpäällisen kirkon puolesta ja kirkko pyytää avuksi heidän esirukouksiaan, kunnioittaa heitä ja heidän jäännöksiään (reliikkejä). Kirkko myös rukoilee kiirastulessa olevien sielujen puolesta. Kiirastulioppi on hyvin vanha katolinen oppi, jonka mukaan sielu joutuu kuoleman jälkeen puhdistuspaikkaan, jossa anteeksiannettavista synneistä puhdistutaan ennen taivaaseen pääsyä. Pyhimyksistä erityistä kunnioitusta saa osakseen Neitsyt Maria. Maria on ”Jumalan synnyttäjä” (kuten ortodokseilla), ikuinen neitsyt, taivaaseen otettu, ilman perisyntiä syntynyt. Vaikka kirkon mukaan pyhimyksiä tuleekin arvostaa, heitä ei kuitenkaan tule palvoa, sille se kuuluu yksin Jumalalle. (Catholic Encyclopedia 2007.)
Katolisen pelastuskäsityksen mukaan ihminen pelastuu Jumalan armosta sekä hyvistä teoista. Usko ilman tekoja on kirkon käsityksen mukaan kuollutta uskoa. Varsinaisen pelastuksen lähtökohtana on kaste, jossa ihminen vapautuu perisynnistä. Kastetun tulee elää Jumalan oppien mukaisesti, ja vapauduttuaan perisynnistä tämä on myös kykenevä hyviin tekoihin. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #2020-2028.)
Katolisen kirkon ihmiskäsityksen mukaan Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. (Katolisen kirkon katekismus #2005, 1700.) Tästä syystä kirkko opettaa, että ihmiselämä on pyhä, eikä sitä tule arvottaa esimerkiksi taloudellisin tai sosiaalisin perustein. Tästä syystä kirkko suhtautuu kielteisesti aborttiin, eutanasiaan ja kuolemantuomioon. (Evangelium Vitae 2007.) Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, kaikkia ihmisiä tulee kohdella tasavertaisesti rotuun, sukupuoleen, uskontoon tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.
Katolinen kirkko opettaa, että seksuaalisuus on erottamaton osa ihmisyyttä ja siten myös pyhä asia. Kirkon kannan mukaan seksi kuuluu avioliittoon ja se tuomitsee kaikenlaisen avioliiton ulkopuolisen seksuaalisen kanssakäymisen, kuten esiaviollisen seksin, aviorikokset, prostituution ja pornografian. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #2349-2356.)
Perhekeskeisyys on yksi katolisen kirkon perusarvoista, joka tulee ilmi jo siinä, että miehen ja naisen välinen avioliitto on yksi kirkon seitsemästä sakramentista. Avioliittoa pidetään Jumalan säätämänä pyhänä instituutiona. Tästä syystä avioeroon suhtaudutaan kielteisesti. Toinen merkittävä syy perhekeskeisyydelle on se, että kirkko painottaa kodin merkitystä kristillisen uskon ja moraalisesti oikeiden toimintamallien välittäjänä. Tästä syystä kristillisestä kodista käytetään nimitystä kotikirkko (ecclesia domestica). (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1655-1658.) Lapsia pidetään Jumalan lahjana, jolla Jumala siunaa avioliittoa. Tästä syystä ehkäisyyn suhtaudutaan kielteisesti. (Humanae Vitae 2007.)
Katolinen kirkko tuntee seitsemän sakramenttia: kaste, vahvistuksen sakramentti, ehtoollinen, pappisvihkimys, rippi, avioliitto ja sairaan voitelu. Sakramentit sisältävät ja antavat armon. Kirkon mukaan sakramentit vaikuttavat ex opere operato, tehtynä tekona. Sakramentti ei siis ole riippuvainen jakajasta tai vastaanottajasta, vaan vaikuttaa omalla voimallaan. Katolisessa dogmatiikassa kuitenkin korostetaan, että sakramenttia toimittavalla henkilöllä on oltava oikea intentio tehdä mitä kirkko tekee, joka näkyy sakramentin oikeassa toimittamisessa. Myös vastaanottajan on oltava vapaa kuolemansynnistä ja valmis ottamaan sakramentti vastaan. (Komulainen 2005, 52.)
Sakramentit jaetaan kolmeen osaan: kristillisen initaation sakramentit, paranemisen sakramentit ja uskovien yhteyttä palvelevat sakramentit. Kristillisen initaation sakramenteissa – kasteessa, vahvistuksessa ja eukaristiassa lasketaan koko kristillisen elämän perustukset. Synnyttyään uudesti kasteen kautta uskovat saavat voimaa vahvistuksen sakramentista ja tulevat pyhässä eukaristiassa ravituiksi ikuisen elämän leivällä. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1210-1212.)
Kaste merkitsee katolisessa kirkossa muiden kristillisten kirkkokuntien tapaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen suoritettavaa lapsikastetta, ellei kysymyksessä ole aikuisiällä tapahtuva kääntyminen. Kaste vapauttaa perisynnistä. kasteessa ihminen otetaan pelastavan kirkon yhteyteen ja hän kuuluu tästä eteenpäin Kristukselle. Kaste pelastaa tehtynä tekona; kasteen jälkeen ihminen kykenee erottamaan hyvän pahasta ja on vapaa perisynnistä; kastettu ihminen kykenee hyviin tekoihin, joita hänen tuleekin elämänsä aikana harjoittaa. Kastetun tulee sitten elää Jumalan tahdon mukaan ja katua syntejään, jotta hän saavuttaisi pelastuksen ja selviäisi mahdollisimman lyhyellä kiirastulivaiheella. Kasteen toimittaa pappi, mutta hätätilassa sen voi toimittaa kuka tahansa, kunhan se tehdään oikealla intentiolla. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1277-1284.)
Vahvistuksen sakramenttilla tarkoitetaan kasteen vahvistamista ja toisin kuin kasteessa, vahvistuksen toimittaa piispa. Tämän sakramentit toimittamiseen kuuluu kätten päälle pano, siunaaminen ja voitelu pyhällä öljyllä. Vahvistuksen sakramentti antaa lisää pyhittävää armoa ja siinä kastetut yhdistyvät kirkkoon täydellisemmin ja saavat Pyhän Hengen erityisen voiman levittää ja puolustaa uskoa Jeesukseen Kristukseen. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1316-1321.)
Ehtoollisen eli eukaristian sakramentti on sakramenteista pyhin (sacramentum sanctissimum) Käytössä olevan transsubstantiaatio-opin mukaan ehtoollisaineet viini ja leipä muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, vaikka ehtoollisaineet ulkoisesti säilyvätkin leipänä ja viininä. Ehtoollisaineiden muuttuminen tapahtuu konsekraatiossa, eli kun alttarilla toimitusta suorittava pappi lukee ehtoollisen asetussanat. Eukaristiassa toistetaan Kristuksen Golgatalla suorittama uhri verettömällä tavalla. Ehtoollinen luo yhteyden Kristukseen ja toisiin kristittyihin; eukaristiassa Jeesus jakaa itsensä uudeksi elämäksi ihmiselle. Konsekraation voi suorittaa vain pappi, jakamisen pappi, diakoni tai asianmukaisen luvan saanut maallikko. Kirkko suosittelee, että kristitty ottaa osaa eukaristiaan vähintään kerran vuodessa. Vain kastetuilla on oikeus osallistua eukaristiaan. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1407-1419.)
Kristillisen initaation sakramenteissa kasteessa, vahvistuksessa ja eukaristiassa ihminen saa uuden elämän Kristuksessa. Mutta koska maailma on paha ihminen joutuu alistumaan sairauteen, kärsimykseen ja kuolemaan. Näin ollen uusi elämä Kristuksessa voi synnin kautta heikentyä ja sen voi jopa menettää. Tämän takia ovat olemassa parantumisen sakramentit parannuksen sakramentti ja sairaan voitelu. Parantumisen sakramenteissa kirkko jatkaa Pyhän Hengen voimassa Jeesuksen aloittamaa parantavaa ja pelastavaa työtä kirkon jäsenten keskuudessa. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1420-1421.)
Parannuksen sakramentissa, eli Ripissä ripittäytyjä tunnustaa rippi-isälleen ja saa tämän kirkon palvelijana julistaman syntien anteeksiannon. Pappi voi harkintansa muka myös määrätä sovitustöitä, jotka korjaavat synnin seurauksia ja edesauttavat hengellistä paranemista. Vain pappi tai piispa voi toimittaa tämän sakramentin. Parannuksen sakramenttiin liittyvät aneet, eli lievitykset. Jokainen uskova voi hankkia aneita itselleen tai osoittaa ne kuolleiden hyväksi. Aneiden avulla on mahdollista lyhentää kiirastulessa vietettävää aikaa. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1491- 1498.)
Sairaan voitelun toimittaa pappi voitelemalla sairaan pyhällä öljyllä ja rukoilemalla tämän puolesta. Sairaanvoitelussa sairas yhdistyy Kristuksen kärsimykseen omaksi ja koko kirkon parhaaksi. Hän saa lohdutusta, rauhaa ja kestävyyttä sairauden kantamiseksi kristityn tavoin. Sairaan voitelun sakramentin välittämä armo tarjoaa myös syntien anteeksi antamisen, jos sairaalla ei ole ollut mahdollista saada sitä parannuksen sakramentissa. Kirkon opetuksen mukaan sakramentti voi välittää myös konkreettisen parantumisen sairaudesta, jos se edistää sielun pelastusta. Vain papit ja piispat saavat toimittaa tämän sakramentin, joka toimitetaan piispan siunaamalla öljyllä. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1527-1532.)
Pappeus ja avioliitto ovat uskovien yhteyttä palvelevia sakramentteja. Nämä sakramentit ovat tarkoitettu palvelemaan toisten pelastumista. Ne edistävät myös vastaanottajan pelastumista, mutta tämä tapahtuu toisiin kohdistuvan palvelemisen kautta. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1534.)
Katolinen kirkko korostaa uskovien yleistä pappeutta. Kaikilla uskovilla on osuus Kristuksen pappeuteen. Tämän lisäksi on kuitenkin olemassa palvelusviran pappeus, joka antaa pyhän vallan palvella uskovia. Palvelusviran pappeuteen vihityt toimittavat palveluvirkaansa jumalan kansan hyväksi opettamalla (munus docendi), jumalanpalveluksella (munus liturgicum) ja pastoraalisella johtajuudella (munus regendi). Pappisvihkimyksen suorittaa piispa ja siinä painetaan lähtemätön jälki (character indelebilis), jonka takia pappi pysyy pappina, vaikka joutuisikin helvettiin. Pappeudesta on säilytetty apostolien ajalta kolme asetta: diakoni, pappi ja piispa. Korkein näistä on piispuus. Pappisvihkimyksen saa suorittaa vain piispa ja vihittävän tulee olla kastettu mies. ( Katolisen kirkon katekismus 2005, #1591- 1600.)
Avioliitto ymmärretään Jumalan säätämäksi purkamattomaksi liitoksi miehen ja naisen välillä. Avioliiton sakramentti on merkki Kristuksen ja kirkon välisestä liitosta. Se antaa aviopuolisoille armon rakastaa toisiaan sillä rakkaudella, jolla Kristus rakastaa kirkkoa. Sakramentin armo täydellistää aviopuolisoiden inhimillisen rakkauden ja vahvistaa heidän purkamatonta ykseyttään ja pyhittää heidät tiellä ikuiseen elämään. Katolinen kirkko ei tunnusta avioeroa, mutta kanoninen laki antaa mahdollisuuden avioliiton mitätöimiseen. Kirkon opetuksen mukaan uudelleen avioituneet eivät voi ottaa osaan eukaristian sakramenttiin. (Katolisen kirkon katekismus 2005, #1661-1665.)
Tiedot päivitetty: 11.04.2007
Komulainen, Jyri: Katolinen kirkko. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 31-96. Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.
Katolinen kirkko Suomessa: Katolinen kirkko Suomessa. , 2006. http://www.catholic.fi/ [2006-12-20]
Knight, Kevin : Catholic Encyclopedia. New Advent, 2007. http://www.newadvent.org/cathen/index.html [2007-02-23]
Libreria Editrice Vaticana : Evangelium Vitae. To the Bishops Priests and Deacons Men and Women religious lay Faithful and all People of Good Will on the Value and Inviolability of Human Life . Libreria Editrice Vaticana: Vatikaani, 1995. http://www.vatican.va/edocs/ENG0141/_INDEX.HTM [2007-03-21]
Libreria Editrice Vaticana: Humanae Vitae. Encyclical of Pope Paul VI on the regulation of birth. Libreria Editrice Vaticana: Vatikaani, 1968. http://www.vatican.va/holy_father/paul_vi/encyclicals/documents/hf_p-vi_enc_25071968_humanae-vitae_en.html [2007-03-21]
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Katolinen tiedotuskeskus: Katolisen kirkon katekismus. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005.
Vuorela, Kalevi: Finlandia Catholica: Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Studium Catholicum, 1989.