Evankelikalismi juontaa juurensa reformaatioajasta. Niitä katolisen kirkon teologeja, jotka halusivat uudistaa kirkon teologiaa raamatullisempaan suuntaan kutsuttiin evankelisiksi (eng. evangelical, saks. evangelisch ja ransk. évangelique). Yleisempään käyttöön termi tuli 1520-luvulla, kun varhaiset reformaattorit nostivat sen keskeiseksi ohjelman julistukseksi poleemisissa kirjoituksissaan.
Termillä ”evankelikaalinen” on kuitenkin täsmällisempi sisältö. Sitä käytetään etenkin englanninkielisellä kielialueella evankeliointia, yksilön uskonkokemusta ja Raamatun asemaa korostavasta kristillisyydestä. Evankelikaalisen liikkeen keskeisiä periaatteita ovat: 1) Raamatun auktoriteetti ja riittävyys, 2) pelastuksen ainutlaatuisuus Kristuksen ristinkuoleman kautta, 3) henkilökohtaisen kääntymyksen tarpeellisuus, sekä 4) evankelioimisen välttämättömyys, kiireellisyys ja tärkeys. (McGrath 2000, 164-165.)
Suomen kieleen sana ”evankelikalismi” tuli ilmeisesti Alister MacGrathin Modernin Teologian Ensyklopedian suomenkielisen laitoksen myötä (Pokki 2003, 137). Aikaisemmin tästä liikkeestä on ollut käytössä monenlaisia nimityksiä kuten Harri Heinon käyttämä ”evankelioiva herätyskristillisyys” (Heino 1997, 93). Seppo A. Teinonen käytti teologian sanakirjassaan liikkeestä nimitystä ”evankelinen” ja laski Suomen evankelisen herätysliikkeen kuuluvan samaan kategoriaan (Teinonen 1999, 101). Evankelinen herätysliike ja evankelikalismi on kuitenkin syytä erottaa toisistaan, sillä edellinen on luterilaiseen tunnustukseen sitoutunut kirkon piirissä toimiva herätysliike, kun taas jälkimmäinen on laajempi, tunnustuskuntien rajat ylittävä kristillinen suuntaus.
Liikkeenä evankelikalismi on laaja ja sen ajattelu on varsin monimuotoista. On kuitenkin mahdollista esittää siitä joitain yleispiirteitä: Evankelikalismi ylittää kirkkokuntien rajat eikä muodosta omaa kirkkokuntaansa. Se vaikuttaa liikkeenä eri pääkirkkokuntien sisällä. Siksi voidaan puhua esim. ”anglikaaneista evankelikaalisista”, jopa ”katolisista evankelikaalisista”.
Evankelikaalisuus on myös ekumeeninen liike, sillä evankelikaaliset eivät tunnusta mitään tiettyä kirkkokäsitystä, ekklesiologiaa, normatiiviseksi. He arvostavat niitä kirkko-oppeja, jotka perustuvat selkeästi Uuteen testamenttiin ja kristilliseen traditioon. Liike vaikuttaa pääosin angloamerikkalaisessa maailmassa. Brittiläisillä ja yhdysvaltalaisilla teologeilla onkin ollut merkittävä rooli liikkeessä. (McGrath 2000, 165.)
Liikkeenä evankelikalismi alkoi muodostua 1700-luvulla. Tuolloin sekä Englannissa, että Pohjois-Amerikan siirtokunnissa syntyi laajoja herätyksiä metodistisaarnaaja John Wesleyn (1703-1791) toiminnan johdosta. Muita merkittäviä vaikutteita evankelikalismi sai vapaakirkolliselta saarnaajalta Jonathan Edwardsilta (1703-1758) ja herrnhutilaisilta. Vaikutteita tuli myös valistukselta, jonka järkeisuskoa evankelikalismi pyrki vastustamaan. (McGrath 1999, 140-141.)
Pohjois-Amerikassa evankelikalismi jossain määrin yhdistyi 1800-luvulla vastareaktiona liberaaliprotestantismille syntyneeseen fundamentalismiin. Näitä liikkeitä yhdisti käsitys Raamatun auktoriteetista, ihmisen pelastuksen ja pyhityksen tarpeesta sekä biologisen evoluution ja Raamatun kriittisen tutkimuksen vastustus. (Melton 2005, 212.)
Fundamentalismi ja evankelikalismi kokivat 1940-1950 lukujen vaihteessa eräänlaisen välirikon. Tähän oli taustalla Fundamentalismin 1920-luvulla alkanut alamäki, jonka yksi merkkipaaluista oli arvovaltatappio vuonna 1925 evoluutio-opetusta koskeneessa niin sanotussa Daytonin apinaoikeudenkäynnissä. (Melton 2005, 241.) Tästä oli seurauksena fundamentalismin joutuminen vähitellen eristyksiin liikkeenä. Tämä vähensi myös evankelikalismin vaikutusta. Tätä seurasi uusevankelikaalisuudeksi kutsutun ryhmän syntyminen. Monet konservatiiviset kristityt pitivät fundamentalismia liian taantumuksellisena ja separatistisena ja liittyivät uuteen liikkeeseen, joka oli selkeästi herätyskristillinen ja evankelioimista korostava, mutta torjui separatismin. Tunnetuin yksittäinen kristitty, joka siirtyi fundamentalismista avarampaan evankelikalismiin oli evankelista Billy Graham (1918-). Hän on myös liikkeen tunnetuin edustaja entisen Yhdysvaltojen presidentin Jimmy Carterin (1924-) ohella. (Pokki 2003, 139-140.)
Evankelikalisuus on vaikuttanut eri puolella maailmaa. Puolassa evankelikaalisuus oli kommunistivallan alla katolisuuden ohella ainoa kristillisyyden muoto, samoin entisessä Neuvostoliitossa. Neuvostoliitossa liike oli vallanpitäjien silmätikkuna, koska se harjoitti evankelioimista. Entisen itäblokin maissa evankelikalismi identifioituu baptismiin, sillä alueen maissa on vaikuttanut ”evankelisten kirkkojen liitto”. Britanniassa evankelikaalinen liike on vaikuttanut anglikaanisessa kirkossa, mutta Länsi-Euroopan valtionkirkoissa sen vaikutus on ollut vähäinen. Evankelikalismin vankinta tukialuetta on Pohjois-Amerikka. (McGrath 2000, 172.) Siellä sijaitsee yksi liikkeen merkittävimmistä oppilaitoksista, Fullerin Teologinen seminaari. Myös monet merkittävimmät evankelikaaliset järjestöt, kuten Campus Crusade for Christ ja World Vision ovat syntyneet siellä ja pitävät siellä päämajaansa.
Evankelikalismi vaikuttaa Yhdysvaltain ja Euroopan lisäksi kasvavalla vauhdilla myös kolmannessa ja neljännessä maailmassa. Koska evankelikaaliset kristityt eivät muodosta omaa tunnustuskuntaansa, on heidän tarkkaa määräänsä hyvin vaikea arvioida. (Pokki 2003, 140.)
Ensimmäisinä evankelikaalisina, perinteisten tunnustuskuntien rajat ylittävinä liikkeinä Suomeen rantautuivat Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY) ja Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY). Tunnustuskuntien rajat ylittävien yhteisöiden määrä alkoi kasvaa vasta 1960-luvulta lähtien. NMKY:n ja NNKY:n lisäksi tunnetuimpia tunnustuskuntiin sitoutumattomia evankelikaalisia järjestöjä ovat mm Gideonit, Operaatio Mobilisaatio ja Patmos ry. (Heino 1997, 26.)
Evankelikalismi korostaa Raamatun merkitystä. Raamattu nähdään Jumalan tuntemisen lähteenä ja uskon kognitiivisena perustana. Raamattu on myös kristillisen elämän, etiikan ja spiritualiteetin perusta, niin yksityiselle kristitylle kuin seurakunnallekin. (Pokki 2005, 14.) Evankelikalismi kannattaa kirjaimellista Raamatuntukintaa. Päälinjan evankelikalismi ja fundamentalismi kuitenkin eroavat toisistaan. Fundamentalismi on kirjaimellisessa tulkinnassaan tiukempi, päälinjan evankelikalismi taas löyhempi. Kummallekin suuntaukselle on yhteistä, että kirjaimellista tulkintaa sovelletaan Raamatun lopunajan tapahtumien tulkintaan. Niiden uskotaan toteutuvan maailmanhistoriassa kirjaimellisesti. (Pokki 2005, 266-267.) Erotuksena fundamentalismista päälinjan evankelikalismi suhtautuu hyväksyvästi Raamatun kriittiseen tutkimukseen (McGrath 1999, 141).
Lopunaikojen odotus on keskeisellä sijalla evankelikalismissa. Eskatologisista tulkinnoista Premillenarismi on evankelikaalisten keskuudessa suurimmassa suosiossa. Jerry B. Jenkinsin (1949-) ja Tim LaHayen (1929-) Left Behind-kirjasarja on tehokkaasti levittänyt tätä näkemystä. Tämän tulkinnan mukaan lopunaikojen ensimmäinen tapahtuma on uskovien ylöstempaus, jossa uskovat temmataan samanaikaisesti maanpäältä taivaaseen Jeesuksen luo. Ylöstempausta seuraa seitsemän vuoden jakso, jonka aikana Antikristus ottaa maailman hallintaansa. Tämän ajanjakson loppupuolella Kristus seuraajineen palaa maan päälle ja voittaa Antikristuksen joukot Harmageddonin taistelussa. Tätä seuraa tuhatvuotisen valtakunnan aika, jolloin Kristuksen kirkko kukoistaa maan päällä. Tuhatvuotisen valtakunnan lopulla Saatana päästetään lyhyeksi aikaa irti. Saatana kuitenkin kukistuu nopeasti. Tätä seuraa viimeinen tuomio, jossa Saatana ja jumalattomat ihmiset tuomitaan kadotukseen. Pelastuneet jatkavat iankaikkista elämää paratiisiksi ennallistetun maan päällä. ( Zoba 2005, 35-37.)
Henkilökohtaisen uskonratkaisun korostaminen on myös yksi evankelikalismin keskeisistä opeista. Kaikki evankelikaaliset ovat sitä mieltä, että kääntymys tapahtuu Jumalan armosta, Jeesuksen ristinkuoleman ansiosta. Uskon tulee kuitenkin olla elävää, eli uskon pitää ilmetä myös käytännössä. On oltava pelastusvarmuus. Pelastusvarmuus voidaan saavuttaa kristillisen kilvoittelun ja pyhityselämän kautta. Myös armolahjat kuten kielillä puhuminen ja sairaiden parantaminen ovat hyväksyttäviä merkkejä oikeasta uskosta. (Pokki 2005, 19-21.)
Evankelikalismi on tunnustusten välinen liike, joka ei ole sitoutunut mihinkään normatiiviseen kirkkokäsitykseen. Tästä syystä se onkin pystynyt elämään rinnakkain lähes kaikkien läntisen kristikunnan päätunnustuskuntien kanssa. (McGrath 1999, 528-529.)
Uudestisyntyneenä eläminen ohjaa evankelikaalista elämäntapaa. Yksi keskeinen kulmakivi uudestisyntyneen elämässä on evankeliointi. Evankelikaalit saattavat ajatella, että evankeliointi on heidän velvollisuutensa tai lahjansa toisille ihmisille. Evankelikaalien keskuudessa ajatellaan, että evankelioinnilla on kiire. Näin siksi, että maailmanlopun ja Jeesuksen toisen tulemisen ajatellaan olevan lähellä. Monenlainen hyväntekeväisyys kuuluu oleellisesti evankelikaalinen harjoittamaan evankeliointi ja lähetystyöhön. (Zoba 2005, 18.)
Uudestisyntyneen elämään kuuluu myös oikeanlainen moraali. Tämä tarkoittaa tietyn etäisyyden säilyttämistä ”maailmaan”. Tähän kuuluu muuan muassa päihteiden käytön välttäminen sekä pitäytyminen perinteisessä seksuaalimoraalissa. Yhdysvalloissa evankelikalisten yhteisöiden ympärille on syntynyt kokonainen alakulttuuri, joka käsittää kaiken mahdollisen aina päiväkodeista aina omiin tv-asemiin ja lehtiin saakka. (Zoba 2005, xv.)
Sakramentit eivät ole evankelikalismille armonväline samalla lailla kuin vanhoille kirkkokunnille. Sakramentteja pidetään vapaiden suuntien tapaan Jumalalle osoitettavan kuuliaisuuden merkkinä. Henkilökohtainen uskonratkaisu ja oikean uskon mukainen elämä ovat sakramentteja merkittävämpi asia. (Pokki 2005, 48-49.)
Maailmalla ja etenkin Yhdysvalloissa evankelikaalien yksi tunnetuimmista toimintamuodoista ovat ns. megakirkot, joiden sunnuntaijumalanpalvelukseen voi osallistua yli 2000 henkeä. Nämä toimivat yleensä omavaraisina yhteisöinä ja ne tarjoavat monenlaista toimintaa päiväkodeista keilahalleihin. (McGrath 2000, 176.) Suomessa ei toimi yhtään evankelikaalista megakirkkoa, mutta maamme evankelikaalisen kentän toiminta on yhdysvaltalaiseen tapaan hyvin monimuotoista. Jumalanpalvelusten ja sielunhoidon lisäksi toimintaan kuuluu lähetys ja kehitysyhteistyö sekä monenlainen sosiaalityö.
Tiedot päivitetty: 27.04.2007
Pokki, Timo: Mikä on evankelikalismi? Teologinen aikakauskirja 108(2): 137-146. , 2003.
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja oy, 1999.
McGrath, Alister: Modernin Teologian Ensyklopedia. Helsinki: Kirjapaja oy, 2000.
Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.
Pokki, Timo: Uskon empirismi : evankelikaalisen soteriologian teologianhistoriallinen tausta ja muotoutuminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2005.
Teinonen, Seppo, A: Teologian sanakirja : 7400 termiä. Hki : Kirjapaja , 1999.
Zoba, Wendy Murray: The beliefnet guide to evangelical Christianity. New York: Three Leaves Press, 2005.