Länsimainen mysteeriperinne
Termi ”esoteerinen” tulee kreikan ”sisäistä” merkitsevästä sanasta ja sillä viitataan tietoon, jota opetetaan tai joka voidaan ymmärtää vain vihittyjen sisäpiirissä. Sen vastakohtana on ”eksoteerinen”, joka puolestaan tarkoittaa tietoa, joka on kaikkien ulottuvilla.
Myös termiä ”okkulttinen” käytetään usein esoteerisen synonyyminä, sillä sekin merkitsee ”kätkettyä” eli salaista tietoa. Tunnettu esoteerikko Eliphas Lévi (1810-1875) viittasi termillä ”okkultismi” joukkoon käytännön taitoja, kuten astrologia, alkemia, magia ja kabbala. Okkultismilla voidaan siis viitata mihin tahansa salassa harjoitettuun maagiseen tai yliluonnolliseen taitoon, kun taas esoteerinen pitää sisällään ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (illuminaatio, valaistuminen). Okkulttiset käytänteet ovat perinteisesti saaneet legitimaationsa osana esoteerista ajattelutapaa tai maailmankuvaa, vaikkakaan näin ei nykyisin aina olekaan.
Esoteria on nimenomaan länsimaiseen, eritoten länsieurooppalaiseen kulttuuriin sidoksissa oleva ilmiö. Kristinuskon saavutettua hallitsevan aseman Euroopassa, vallitseva uskonnollinen ajattelu korosti pelastuksen olevan saavutettavissa Jumalan armon kautta, kirkon ja sen sakramenttien välityksellä. Yksilön rooliksi jäi näin armon vastaanottaminen uskossa ja luottaen kirkon auktoriteettiin uskonasioissa. Näin ollen yksilön omaa aktiivisuutta jumalasuhteen palauttamisessa korostavat ajattelutavat ajautuivat väistämättä kulttuuriseen marginaaliin ja usein maan alle. Niinpä tämä määrätynlainen uskonnollinen temperamentti, joka painottaa henkilökohtaista hengellistä etsintää ja pelastavan tiedon saavuttamista omin avuin, on ilmaantunut esiin toistuvasti historian eri vaiheissa ja useimmiten tukeutunut uudelleen löydettyihin esoteerisiin teksteihin, traditioihin ja ajatusmalleihin. Eri ilmaantumisten välillä on siten nähtävissä määrätty hengenheimolaisuus, vaikka niillä ei olisi mitään tosiasiallista historiallista yhteyttä toisiinsa.
Lisäksi on syytä pitää mielessä, että esoteerikot ovat lähes poikkeuksetta mieltäneet itsensä kristityiksi. Esoteerinen perinne onkin tyypillisesti sidoksissa kristillisiin symboleihin. Vasta 1800-luvun lopulta lähtien esoteeriset liikkeet ovat alkaneet esiintyä itsetietoisemmin kristinuskon vaihtoehtokulttuureina. On siis epäselvää, kuinka itsenäisestä uskonnollisesta perinteestä esoteriassa on lopulta kyse. Ilmiö voitaisiin yhtä perustellusti nähdä yhtenä, joskin marginaalisena kristillisenä suuntauksena.
Esoteerisen perinteen tärkeimmät nykyiset suuntaukset voidaan luokitella monin tavoin. Keskeisiä perinteitä ovat esimerkiksi 1) ruusuristiläiset veljeskunnat, 2) spiritualismi, 3) teosofia ja 4) crowleyläisestä perinteestä ammentava rituaalimagia.
Moderni new age -liike ammentaa vaihtelevassa määrin kaikista näistä perinteistä. Se on siinä määrin väljästi organisoitunut, että sitä voidaan oikeastaan paremmin nimittää aatteelliseksi virtaukseksi kun varsinaiseksi uskonnolliseksi liikkeeksi. Nimike toimii paremminkin sateenvarjoterminä hyvin erilaisille liikkeille ja organisaatioille.
Yhteistä kaikille on ollut tyytymättömyys vallitsevaan maailmanjärjestykseen, joka sulkee pois henkisyyden, sekä nykyajan maailmantilanteen kriiseistä nouseva tarve luoda uusia tulevaisuuden visioita ja myyttejä ihmisen, luonnon ja jumaluuden suhteista. Tarkoituksena on yleensä luoda jonkilaista perustaa kestävämmälle ja kaukonäköisemmälle yksilölliselle olemisen tavalle sekä globaalille maailmanjärjestykselle.
Tiedot päivitetty: 06.06.2007
Barrett, David V.: Secret societies: From ancient and arcane to the modern and clandestine. London: Blandford, 1999.
Clarke, Peter B. (ed.): Encyclopedia of new religious movements. London: Routledge, 2006.
Faivre, Antoine: Access to Western Esotericism. Albany, NY: State University of New York Press, 1994.
Partridge, Christopher (toim.): Uusien uskontojen käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 2006.
Talasniemi, Anna: Renessanssin maaginen maailma: Cornelius Agrippan De occulta philosophia länsimaisen esoterismin näkökulmasta. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto. Uskontotieteen laitos, 2004.