Anglikaaninen kirkko irtautui roomalaiskatolisesta kirkosta vuonna 1534 omaksi kirkkokunnakseen pitkälti poliittisista syistä johtuen. Eron taustalla voimakkaimpana tekijänä vaikutti Englannin kuninkaan Henrik VIII:n (1491-1547) ja paavi Klemens VII:n (1477-1534) välirikko koskien Henrikin avioeroa vaimostaan Katariina Aragonialaisesta. (1485-1536) Tämän välirikon seurauksena syntyi omaleimainen kansankirkko, jonka johtoon nousi Canterburyn arkkipiispa ja jonka muodollisena päämiehenä toimi maan hallitsija. (Rusama 2005, 201-202)
Seuraavien vuosikymmenien aikana kirkko kävi lävitse useita opillisia muutoksia. Edward VII:n hallintokaudella (1547-53) Anglikaaninen kirkko koki kaikkein protestanttisimman vaiheensa. Tätä seurasi paluu lähelle katolista oppia Maria I:n hallituskaudella (1553-58). Tasa-paino näiden kahden äärilaidan välillä, saavutettiin Elisabeth I:n hallintokaudella (1558-1603), jolloin kirkon voidaan katsoa saavuttaneen opillisessa mielessä nykymuotonsa, eli tilan protestantismin ja katolilaisuuden välimaastossa. Brittiläisen imperiumin laajenemisen myötä anglikaaninen kirkko levisi ympäri maailmaa. Nykyisin anglikaanisella kirkolla arvioidaan olevan yli 70 miljoonaa jäsentä ympäri maailmaa. Maailmalla toimivat itsenäiset anglikaaniset kirkot ovat järjestäytyneet Anglikaaninen kirkkoyhteisö (Anglican communion) nimisen keskusjärjestön alle. Tämän lisäksi kirkkojen edustajat kokoontuvat aina kymmenen vuoden välein Lambert-konferensseihin pohtimaan yhteisiä asioita. Kummassakin organisaatiossa jäsenkirkot ovat tasavertaisia, eikä näillä organisaatioilla ole oikeudellista valtaa jäsenkirkkoihin. (Melton 2005, 29-30)
Suomen Anglikaaninen kirkko on osa Englannin kirkkoa ja tekee työtä täällä asuvien jäsenten ja yleensä englanninkielisen väestön kanssa. Toiminta Suomessa alkoi 1920-luvulla, kun Leningradin anglikaanipastori siirrettiin Suomeen. Seurakuntaan kuuluu noin 100 ihmistä ja toiminta on pääasiassa keskittynyt Helsinkiin. Vuonna 1996 solmitun Porvoon sopimuksen mukaan luterilaiset ja anglikaaniset kirkot tunnustivat toisensa, toistensa virat ja evankeliumin julistamisen. (Heino 1997, 73-74)
Anglikaanista kirkkoa on perinteisesti leimannut pyrkimys keskitien (via media) kulkemiseen. Vanhaa katolista traditiota on pyritty säilyttämään soveltuvin osin ja samalla on torjuttu jyrkimpiä protestanttisia korostuksia. Opillisesti anglikaaninen kirkkoyhteisö haluaa kulkea katolilaisuuden ja protestantismin välimaastossa. Keskitien oppi on tehnyt kirkkoyhteisöstä myös hyvin suvaitsevan. Yhteisön sisällä esiintyy monenlaisia kirkollis-liturgisia suuntauksia aitoa katolista traditiota tähdentävästä korkeakirkollisuudesta evankelisia pyrkimyksiä korostavaan matalakirkollisuuteen sekä yhteiskunnallisesti suuntautuneeseen väljäkirkollisuuteen. Tästä syystä kirkossa ei myöskään mielellään puhuta anglikaanisista opeista, vaan katsotaan että kirkon traditio juontaa juurensa jakamattoman kirkon perinteeseen. Piispan viran katsotaan olevan yhtenä tärkeänä instituutiona tässä perinteessä. Tästä johtuen anglikaanista kirkkoa kutsutaan toisinaan myös episkopaaliseksi kirkoksi. Anglikaanit pitävät tärkeänä sitä, että ovat piispuuden lisäksi säilyttäneet papin ja diakonin virat, jotka yhdessä muodostavat kirkon historiallisen kolmisäikeisen viran. (Rusama 2005, 206, 210.)
Anglikaanisen kirkkoyhteisön opin perustan muodostavat Raamattu, Nikaian ja Apostolinen uskontunnustu, yhteinen rukouskirja (Book of Common Prayers) sekä katekismus ja 39 uskonartiklaa (The Thirty-Nine Articles of Religion). Opin jatkuva tulkinta näkyy lisäksi Lambert-konferenssien ja kirkolliskokousten päätöksissä. (Räntilä 1995, 14.)
Yhteinen rukouskirja on anglikaanisen tunnustuksen päälähde. Se sisältää jumalanpalvelusjärjestykset, sekä muun muassa kasteen, avioliittoon vihkimisen ja hautaamisen kaavat sekä diakonin, papin ja piispan vihkimisen kaavat. Kirjaan on myös koottu 39 uskonartiklaa, jotka ovat anglikaanisen tunnustuksen perusta. (Rusama 2005, 207.)
Uskonartikloissa on havaittavissa selkeitä reformatorisia korostuksia. Uskonartiklan 11 mukaan ihminen luetaan vanhurskaaksi Jumalan edessä vain uskon ja Jeesuksen sovitustyön, ei omien tekojen ansiosta. Myös anglikaaninen kirkkokäsitys on lähellä protestantista tulkintaa. Uskonartiklan 19 mukaan: Kristuksen näkyvä kirkko on uskovaisten ihmisten seurakunta, jossa saarnataan puhdasta Jumalan sanaa ja sakramentit jaetaan asianmukaisesti Kristuksen säätämyksen mukaan niissä muodoissa, jotka ovat tarpeellisia. Katolisia korostuksia edustaa uskonartikla 5, jossa hyväksytään läntisen kristikunnan kolminaisuusoppiin tekemä ns. filioque-lisäys. (The Thirty-Nine Articles of Religion 2007.)
Sakramentit ovat anglikaanisen kirkon mukaan todellisia armon välineitä ja Jumalan osoittamaa hyvää tahtoa ihmisiä kohtaan. Sakramentteja on kaksi: kaste ja ehtoollinen. Katolisen kirkon opettamat viisi muuta sakramenttia: konfirmaatio, katumuksen sakramentti, virka, avioliitto ja viimeinen voitelu ovat vähäisempiä sakramentteja, eikä niillä ole mitään sellaista merkitystä, joka olisi Jumalan asettama. Kaste on uudestisyntymisen välikappale ja siinä ihminen saa syntien anteeksiantamuksen sekä tulee kirkon jäseneksi. Kirkossa on käytössä lapsikaste. Ehtoollinen on Kristuksen uhrin muistamista. Leipä on osallisuus Kristuksen ruumiiseen ja viini hänen vereensä. (Rusama 2005, 208.)
Tiedot päivitetty: 10.02.2007
Rusama, Jaakko: Anglikaaninen kirkkoyhteisö ja metodistikirkot. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 197-240 . Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.
Anglicans Online: The Thirty-Nine Articles of Religion. , 2007. http://anglicansonline.org/basics/thirty-nine_articles.html [2007-02-06]
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.
Räntilä, Kari M. (toim.): Hyvät satamat: Suomen kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen opinkäsityksiä. Helsinki: Suomen ekumeenisen neuvoston opillisten kysymysten jaosto, 1995.