Evankelisuus syntyi herännäisyyden jakautumisen myötä Pöytyän kappalainen Fredrik Gabriel Hedbergin (1811-1893) julkaistua kirjan ”Uskon oppi autuuteen”. Odottavan ikävöivän uskon sijasta Hedberg korosti uskon ”omistamista”, iloista pelastusvarmuutta, joka oli annettu ihmiselle lahjana jo kasteessa. Hedbergin oppien tulkinta on jonkin verran jakanut liikettä. Osa evankelisista korostaa voimakkaasti pelkän kasteen pelastavaa vaikutusta, osa taas korostaa henkilökohtaista uskoa pelastustienä kasteen vaikuttamiseksi. Toinen liikettä jakanut asia on suhtautuminen naispappeuteen. (Heino 1997, 50.)
Luterilaiset tunnustukset ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa evankelisessa liikkeessä. Tunnustuksellisista näkökohdista käsin liike on esittänyt välillä hyvinkin voimakasta kritiikkiä kirkkoa kohtaa, mutta on pääosin säilynyt kirkollisena, koska liikkeen johtoon on kuulunut suuri joukko vaikutusvaltaisia pappeja. (Murtorinne 1992, 162.) Poikkeuksen tässä suhteessa muodostavat 1920-luvulla liikkeestä irtautunut vapaakirkollinen haara, jonka kannattajat järjestäytyivät kahdeksi itsenäiseksi evankelisluterilaiseksi vapaakirkoksi (nyk. Suomen Vapaa Evankelisluterilainen Seurakuntaliitto ja Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko). Näiden kahden vapaakirkon syntymä ei kuitenkaan ole ollut millään lailla merkittävä repeämä evankelisessa liikkeessä. (Huotari 1981, 31.)
Evankelisuuden vankimmaksi kannatusalueiksi muodostuivat Lounais-Suomi ja Pohjanmaa. Liike järjestäytyi ensimmäisenä perinteisenä herätysliikkeenä yhdistykseksi, kun sen keskusjärjestöksi perustettiin vuonna 1873 Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys (SLEY), jonka piiri- ja alueorganisaatio kattaa koko maan. Se hyväksyttiin luterilaisen kirkon lähetysjärjestöksi vuonna 1954. (Heino 1997, 50-51.)
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3 : autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: Werner Söderström, 1992.