Keskiajan lopulla Länsi-Euroopassa alkoi ilmetä voimistuvaa kritiikkiä katolisen kirkon käytäntöjä kohtaan. Arvostelua aiheuttivat muun muassa paavin hovin korruptoituminen sekä anekauppa. Kritiikille loi myös pohjaa humanismi ja sen mukana tullut ajattelu paluusta länsieurooppalaisen kulttuurin alkuperäisille lähteille. Raamatuntutkimuksessa tämä tarkoitti paluuta alkukielisiin raamatunteksteihin. Kun tätä alettiin harrastaa, huomattiin, että latinankielisen Raamatun versio Vulgatan ja alkukielisten tekstien välillä oli huolestuttavia eroja. Tämä aiheutti myös paineita tehdä teologisia korjauksia. (McGrath 1999, 67-69.)
Martti Luther (1483-1546) vaikutti toiminnallaan nimeään kantavan kirkkokunnan syntyyn ja oli merkittävä vaikuttaja uskonpuhdistuksen käynnistymisessä. Luther valmistui vuonna 1505 oikeustieteen maisteriksi. Samana vuonna hänen elämänsä muuttui voimakkaassa ukkosmyrskyssä: Luther lupasi ryhtyä munkiksi, jos selviäisi myrskystä hengissä. Luostarissa hän koetti kamppailla ahdistuksensa kanssa ja etsiä armollista Jumalaa. Vuonna 1513 Luther otti vastaan eksegetiikan professuurin Wittenbergissä, jossa hän perehtyi innolla Raamatun alkukielisiin teksteihin. Opettaessaan roomalaiskirjettä, ensimmäisen luvun jae, 17. ”Uskosta vanhurskas saa elää” pysähdytti hänet. Tämä auttoi häntä oivaltamaan, että pelastus on Jumalan teko ja tapahtuu yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Tämä Lutherin havainto johti hänen kritiikkiinsä katolisen kirkon anekauppaa kohtaan. Hän naulasi 95 anekauppaa vastustavaa teesiä Wittenbergin linnakirkon oveen vuonna 1517. Julkisen reformaation voidaan katsoa alkaneen tästä (Ryökäs 2005, 153-154.)
Lutherin teesit levisivät nopeasti opiskelijoiden keskuudessa ja päätyivät lopulta myös paavi Leo X:n (1475-1521) käsiin. Paavi julisti Lutherin kirkonkiroukseen vuonna 1521. Luther vetäytyi pakoon Wartburgin linnaan aloittamaan saksankielisen Raamatun käännöstyötä. Luther korosti Raamatun roolia uskon ja elämän korkeimpana ohjeena, tästä johtuen Raamattu piti saada kansan käsiin. Lutherin käännös uudesta testamentista valmistui vuonna 1522. Tämän valmistuttua Luther palasi julkisuuteen ja nousi vahvistuneen reformistisen liikkeen johtoon. Lutherin oppeja kannattavat ruhtinaat pääsivät yhteiseen kirjalliseen oppisopimukseen Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530. Näin syntyi luterilaisuutta nykyäänkin yhdistävä Augsburgin tunnustus. Asiakirjan muotoilussa suuri rooli oli Philipp Melanchtonilla (1497-1560), jonka käsialaa on myös Augsburgin tunnustuksen puolustus, joka niin ikään on luterilaisuuden kulmakiviä. (Ryökäs 2005, 155.)
Augsburgin tunnustuksen allekirjoittaneet tahot halusivat edelleen säilyä osana katolista kirkkoa ja halusivat toimia kirkon uudistusliikkeenä. Katolinen kirkko ei kuitenkaan antanut periksi muutosvaatimuksille ja kiistan kärjistyttyä reformaatiota kannattavat seurakunnat irtautuivat omiksi maakirkoikseen alueensa ruhtinaiden johdolla. (Ryökäs 2005, 177.)
Katolinen kirkko käynnisti Trenton konsiilin (1545-1563) jälkeen vastauskonpuhdistuksen. Ristiriidan johtivat myös uskonsotiin. Vasta Westfalenin rauhan (1648) jälkeen katolisten ja protestanttien rinnakkaiselo alkoi sujua rauhallisemmin. Luterilaisuudessa rauhallisemmat olot johtivat puhdasoppisuuden aikaan, jolle oli ominaista valtion ja kirkon tiivis yhteys. Protestina tälle puhdasoppisuudelle syntyi 1600-luvun lopulla pietismi. Pietistit korostivat henkilökohtaista uskonkokemusta ja läheistä seurakuntayhteyttä (Melton 2005, 357).
Luterilaisuus levisi Saksasta 1500-luvulla myös muualle Keski-Eurooppaan. Skandinaviasta muodostui varhaisessa vaiheessa tärkeä luterilaisuuden tukialue. Siirtolaisuuden ja 1800-luvun lähetystyön myötä luterilaisuus levisi ympäri maailman. Nykyisin maailmassa lasketaan olevan noin 80 miljoonaa luterilaista. Maailmalla merkittävin luterilaisten kirkkojen yhteistyöelin on vuonna 1947 perustettu Luterilainen maailmanliitto (Lutheran World Federation), johon vuonna 2004 kuului 138 jäsenkirkkoa 77 maassa. Konservatiivisimmat luterilaiset kirkkokunnat ovat järjestäytyneet vuonna 1993 Kansainväliseksi luterilaiseksi neuvostoksi (International Lutheran Council), johon kuuluu 30 jäsenkirkkoa ympäri maailmaa. (Ryökäs 2005, 180-182.)
Luterilaisen opin perustan muodostavat Raamattu sekä luterilaiset tunnustuskirjat. Luterilaisten tunnustuskirjojen kokoelmaa nimitetään Yksimielisyyden kirjaksi (Liber Concordiae). Se pitää sisällään varhaisen kirkon kolme ekumeenista uskontunnustusta (Apostolinen, Nikaian ja Athanasioksen uskontunnustukset), Augsburgin tunnustuksen, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohdat, Lutherin Ison ja Vähän Katekismuksen sekä Yksimielisyyden ohjeen. Ruotsissa ja Suomessa on aiemmin tunnustuskirjojen vertaisena pidetty myös Upsalan kokouksen päätöstä (1593). (Luterilaiset tunnustuskirjat 2007.)
Luterilaisuudessa voidaan havaita kolme opillista linjaa. Ensimmäinen painottaa Raamattua ja sen merkitystä opillisena normina. Toinen linja korostaa Lutherin omaa tuotantoa ja toimintaa. Kolmas linja taas lähtee tunnustuskirjoista ja luterilaisesta identiteetistä. Erilaisista oppilinjoista huolimatta Luterilaisille on tyypillistä muutama yhteinen korostus, joka yhdistää likimain kaikkia sen piirissä olevia. Luterilaisuus liittyy läntiseen kristinuskon perinteeseen. Luterilaiset sitoutuivat kolmen ekumeenisen uskontunnustuksen myötä jakamattoman kirkon kolminaisuusoppia ja kristologiaa koskeviin näkemyksiin. Luterilaisuus rakentaa ihmiskäsityksensä Augustinuksen (354-430) luomalle perisyntiopille, jonka mukaan kaikki Aadamin jälkeen syntyneet ihmiset syntyivät synnissä pahan himon hallitsemina ilman luottamusta Jumalaan. Perisynti tuo mukanaan kadotustuomion niille, jotka eivät synny uudestaan kasteen ja pyhän hengen voimasta. (Ryökäs 2005, 164-165.)
Oppi uskonvanhurskaudesta on luterilaisuuden keskeisin oppi ja se liittyy moneen muuhun opinkohtaan. Oppi uskosta vanhurskauttamisesta perustuu Raamatun aseman korostamiseen, ohi kirkollisen perinteen ja siihen liittyvän ansioajattelun. Pelastus tapahtuu yksin armosta ilman ihmisen omia tekoja Kristuksen armoon perustuen. Luterilaisuus voidaan kiteyttää neljään latinankieliseen iskusanaan. Sola gratia, yksin armosta. Ihmisen pelastus perustuu yksin Jumalan armoon, ei ihmisen omiin tekoihin. Sola fide, yksin uskosta. Siihen, että ihminen kelpaa Jumalalle riittää yksin usko. Sola scriptura, yksin Raamattu. Kaikkien oppikysymysten perustana on Raamattu ja kaikki opilliset linjaukset tulee perustella tai kaataa vain ja ainoastaan Raamatulla. Solus Christus, yksin Kristus. Ainoastaan Jeesuksen Kristuksen persoona, hänen toimintansa ja opetuksensa voi olla ihmisen uskon ja pelastuksen perusta. Tunnustuskirjojen arvo luterilaiselle opille perustuu siihen, että ne ovat Raamatusta johdettuja normeja ja oppeja. (Ryökäs 2005, 168-169.)
Augsburgin tunnustuksen mukaan Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tai seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Kirkko ei siis instituutiona tai jäsenyytensä kautta tuo pelastusta. Kirkon virka taas on sanan ja sakramentin jakamisen virka. Se on olemassa, jotta ihmiset saisivat vanhurskauttavan uskon. (Augsburgin tunnustus 2007.) Kirkon ja kirkon viran suppeasta määritelmästä johtuen luterilaisuudessa tunnetaan monenlaisia virkakäsityksiä ja hallintomalleja. (Ryökäs 2005, 170.)
Luterilaisuudessa tunnustetaan kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Sakramentti ei vaikuta tekona, vaan siinä vaikuttavan sanan kautta. Kaste nähdään samalla kertaa armon lupauksensa, että välittäjänä. Kaste poistaa perisynnin syyllisyyden, mutta ei synnin seurausta. Ihminen jää syntiseksi, vaikka on samalla vanhurskas. (Ryökäs 2005, 171.) Luther kiteyttää kasteen merkityksen vähä katekismuksessaan: Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat (Luther 2007.)
Kristuksen ruumiin ja veren uskotaan olevan ehtoollisessa todella läsnä sen jälkeen kun ne on konsekroitu eli pyhitetty ehtoollisrukouksen yhteydessä. Tätä Kristuksen todellista, Pyhän Hengen kautta tapahtuvaa läsnäoloa ehtoollisessa kutsutaan nimellä reaalipreesens, latinaksi realis praesentia. Ehtoollisessa on kyse läsnä olevan Jumalan kohtaamisesta. Ehtoollisella muistetaan Jeesuksen ristinkuolemaa ja ylösnousemusta ja tullaan osallisiksi niiden hedelmistä. Ehtoollinen merkitsee myös yhteyttä (kr. koinonia) niin Kristuksen kuin nk. taistelevan kirkon (elossa olevat kristityt) sekä nk. riemuitsevan kirkon (perille päässeet pyhät) välillä. (Suomen evankelisluterilainen kirkko 2007.)
Tiedot päivitetty: 13.02.2007
Ryökäs, Esko: Luterilaiset kirkot. Teoksessa Pekka Metso ja Esko Ryökäs (toim.) Kirkkotiedon kirja, 151-196. Helsinki: Kirjapaja oy, 2005.
Luther, Martti: Vähä katekismus. , 2007. http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/vahakatekismus.html [2007-02-13]
Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Augsburgin tunnustus. , 2007. http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/augstunn.html [2007-02-13]
Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Suomen evankelis-luterilainen kirkko. , 2006. http://evl.fi/ [2006-12-20]
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Jolkkonen, Jari: Uskon ja rakkauden sakramentti : opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2004.
Laasonen, Pentti: Suomen kirkon historia 2 : vuodet 1593-1808. Porvoo: Werner Söderström, 1991.
Mannermaa, Tuomo: Paralleeleja: Lutherin teologia ja sen soveltaminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 1992.
McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Helsinki: Kirjapaja oy, 1999.
Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.
Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3 : autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: Werner Söderström, 1992.
Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 4 : sortovuosista nykypäiviin 1900-1990. Porvoo: Werner Söderström, 1995.
Pirinen, Kauko: Suomen kirkon historia 1 : keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. Porvoo: Werner Söderström, 1991.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Luterilaiset tunnustuskirjat. , 2007. http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/ [2007-02-13]