Viidennen herätysliikkeen taustalla vaikuttivat anglosaksinen herätyskristillisyys ja 1600-luvun pietismi, jonka takia se tunnetaan myös uuspietisminä. Merkittävin yksittäinen suomalainen vaikuttaja oli pastori Urho Muroma (1890-1966). Vuonna 1912 uskoon tullut Muroma kiersi 1920-1930-luvuilla eri järjestöjen palveluksessa ympäri Suomea pitämässä evankelioimiskokouksia. Nämä kokoukset synnyttivät laajoja herätyksiä. Vuonna 1929 Muroma perusti Herää Valvomaan-nimisen lehden herätyksissä uskoon tulleiden jatkohoidoksi ja evankelioimistyön tukiverkoston luomiseksi. (Junkkaala 1990, 120.)
Näitä herätyksiä hoitamaan perustettiin myös taustaorganisaatio. Vuonna 1940 perustettiin Evankelisluterilainen Sisälähetyssäätiö Norjan Sisälähetyssäätiön mallin mukaan. Norjan mallin mukaan Sisälähetyssäätiö perusti Kauniaisiin vuonna 1945 Suomen raamattuopiston (SRO) levittämään herätystä koko maahan. Seuraavana vuonna rekisteröitiin Suomen Raamattuopiston ystävät ry. Evankelisluterilaisen Sisälähetyssäätiön nimi muutettiin vuonna 1979 Suomen Raamattuopiston säätiöksi (SROS). (Heino 1997, 56-57.) SROS on riippumaton, hallinnollisesti ja henkisesti itsenäinen sisälähetysjärjestö, joka korostaa Raamatun auktoriteettia ja luterilaista tunnustusta. SROS on kuitenkin ollut luterilaisen kirkon kanssa eri linjoilla suhteessa naispappeuteen ja lähentymiseen katolisen kirkon kanssa. (Suomen Raamattuopisto 2007.)
Vuonna 1945 perustettiin Kansan Raamattuseura (KRS). KRS perustettiin hoitamaan evankelista Frank Mangsin (1897-1994) 1930-1940-luvuilla aikaansaamaa herätystä. (Heino 1997, 54.) Urho Muroma ja Sisälähetyssäätiö olivat omalta osaltaan vaikuttamassa KRS:n syntyyn. Sisälähetyssäätiö oli Muroman aloitteesta kutsumassa Mangsia Suomeen. KRS ja Sisälähetyssäätiö syntyivät samoihin aikoihin samantapaisista syistä. Vaikka järjestöillä oli yhteisiä intressejä, leimasi Sisälähetyssäätiön ja KRS:n alkutaivalta epäluuloisuus. Epäluuloisuutta ilmeni lähinnä Muroman ja Sisälähetyssäätiön taholta. Muroma kritisoi KRS:n allianssipohjaista kristillisyyttä. KRS:n evankelioimistyön voimakas kasvu ja Raamattuopiston joidenkin työntekijöiden siirtyminen KRS:n palvelukseen oli Muromalle kova pala. Tämä aiheutti uuspietismin ensimmäisen hajaannuksen 1940-luvulla. (Junkkaala 1990, 217-219.) Alkuvaiheen epäluuloisuudesta huolimatta järjestöt neuvottelivat läheisemmästä yhteistyöstä ja jopa yhdistymisestä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa, yhteistyöpyrkimykset kuitenkin kariutuivat opillisiin eroihin (Junkkaala 1990, 249-250).
KRS poikkeaa muista viidennen herätysliikkeen järjestöistä avarammalla raamatun- ja uskontulkinnallaan sekä oikean opin vähäisemmällä painotuksella. Järjestön hengelliset isät Niilo Tuomenoksa (1893-1976) , William Uotinen (1904-1983) ja Erkki Leminen (1922-1992) ovat julistuksessaan käyneet taistelua lakihenkistä kristillisyyttä vastaan. KRS omaa myös hyvin läheiset suhteet luterilaiseen kirkkoon. Monilla sen vastuunkantajista on ollut vahva luterilainen ja kirkollinen tausta. Järjestö ei myöskään määrittele itseään herätysliikkeeksi, vaan luterilaisen kirkon palvelujärjestöksi. (Heino 1997, 54-55.)
Suomessa syntyi 1960-luvulla uusi herätyskristillisyyden aalto. Merkittävänä tekijänä asiaan vaikutti tuolloin tapahtunut suomalaisen yhteiskunnan rakenteellinen ja aatteellinen muutos, jonka koettiin uhkaavan kristillistä elämäntapaa. Ensimmäisenä herätys ilmeni kristillisessä ylioppilasliikkeessä. 1960-luvun alussa sen taholta alkoi ilmetä kiinnostusta maailmanlaajuisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja perinteisten pelastukseen liittyvien kysymysten jäämistä uusien näkökulmien varjoon. Tämä johti herätyskristillistä linjaa edustavien hakeutumiseen etenkin Muroman ja Suomen Raamattuopiston ympärille. (Huotari 1981, 59.)
Tätä seurasi Suomen Evankelis-luterilaisen Ylioppilaslähetyksen perustaminen vuonna 1964. Ylioppilaslähetyksessä oli vallalla voimakas lähetysnäkemys sisä- ja ulkolähetyksiin. Järjestö suhtautui kriittisesti kansankirkkoon ja ekumeniaan ja solmi yhteyksiä samanhenkisiin opiskelijajärjestöihin maailmalla. Suhteet Suomen kristilliseen ylioppilasliittoon muodostuivat tulehtuneiksi. (Hakala et al 2004, 19-20.)
Ylioppilaslähetyksen syntyä seurasi pian Suomen Evankelis-luterilaisen Nuorisolähetyksen ja Lapsilähetyksen perustaminen. Näiden herätystyötä harjoittavien järjestöjen yhdyssiteeksi perustettiin vuonna 1964 sanomalehti Uusi Tie, jonka tehtävänä oli toimia evankelioimistyön välineenä ja taistella epäraamatullisia virtauksia vastaan kirkossa ja yhteiskunnassa. (Murtorinne 1995, 320.)
Viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui vuonna 1967 perustettu Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Se kokosi yhteen näkemyksiltään verraten erilaisia ryhmiä, jotka 1960-luvun muuttuvassa ja uhanalaiseksi kokemassaan tilanteessa kokivat tarvetta liittyä yhteen. (Huotari 1981, 60.) Nuorisolähetys ja ylioppilaslähetys liittyivät siihen. SEKL sai myös merkittävän joukon kannattajia ja työntekijöitä evankelis-luterilaisesta Sisälähetyssäätiön ja Helsingin Raamattukoulun piiristä. Tämä johti ristiriitoihin näiden järjestöjen ja SEKL:n välillä. Varhaisemmista viidennen herätysliikkeen järjestöistä poikkeuksen muodosti KRS, josta SEKL sai vain jonkin verran kannattajia. (Murtorinne 1995, 320.)
Alkuvaiheessa SEKL:n toiminnan painopiste oli maakunnallisissa keskuksissa ja se oli korostetusti kaupunkien herätysliike. Järjestön toiminta ja kannatus laajeni voimakkaasti vuosina 1967-1974. Vuonna 1972 järjestöllä oli toimintaa useimmissa Suomen seurakunnissa. (Väliaho 1985, 69.) SEKL kritisoi voimakkaasti aikakauden yhteiskunnallista ja kirkollista kehitystä. Se painotti henkilökohtaisen uskon ja uskonratkaisun merkitystä ja halusi vetää selvän rajan todellisen seurakunnan ja nimikristillisyyden välille. Samoin se irtisanoutui liberaaliteologiseksi luonnehtimansa ekumeenisen liikkeen toiminnasta. SEKL:n aktiivit osallistuivat myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Järjestö tuki Suomen Kristillistä Liittoa ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa siihen, että puolueen kannatus kasvoi ja se sai vuoden 1970 eduskuntavaaleissa ensimmäisen kansanedustajansa. (Murtorinne 1995, 321-322.)
Laajan kansanlähetysrintaman kiinteä yhteistyö alkoi 1970-luvun alkupuolella rakoilla. Tähän vaikutti osaltaan se, että 1970-luvulla yleinen ilmapiiri kirkossa ja yhteiskunnassa vähitellen muuttui. Kristillistä arvomaailmaa kohtaan koettu uhka, joka pakotti järjestöt yhteistyöhön, laantui vähitellen. Tässä tilanteessa SEKL:n liittyneiden ryhmien erilaiset näkemyserot alkoivat vaikuttaa. SEKL:n ja Ylioppilaslähetyksen yhteistyö katkesi vuonna 1973. Tämän myötä syntyi uusi järjestö Opiskelija ja Koululaislähetys (OPKO). Tämän eron myötä suurin osa SEKL:n ulkoläheteistä jättäytyi järjestön ulkopuolelle. Heidän tuekseen perustettiin vuonna 1974 lähetysyhdistys Kylväjä. Samana vuonna perustettiin radiolähetysjärjestö Sanansaattajat (SANSA). OPKO:a lukuun ottamatta SEKL:n ulkopuolelle jääneistä ryhmittymistä ei muodostunut varsinaista kansanliikettä. Oleellisemmin hajaannus merkitsi kansanlähetysrintaman hajaannusta. Evankelioiva ulospäänsuuntautuneisuus heikkeni aikaisemmasta ja huomio kääntyi enemmän liikkeessä mukana olevien tukemiseen ja hoitoon. (Huotari 1981, 61-62.)
Tiedot päivitetty: 19.01.2007
Suomen Raamattuopisto: Suomen Raamattuopisto. , 2007. http://www.sro.fi/ [2007-01-04]
Hakala Salli, Mäkelä Laura, Sumiala-Seppänen Johanna: Herätys!: herätyksen sukupolven tuntoja : Opko 40 vuotta. Kauniainen: Perussanoma , 2004.
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Huotari, Voitto: Kirkkomme herätysliikkeet tänään. Helsinki: Kirjapaja, 1981.
Junkkaala, Timo: Urho Muroma – herätyssaarnaaja. Kauniainen: Perussanoma, 1990.
Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 4 : sortovuosista nykypäiviin 1900-1990. Porvoo: Werner Söderström, 1995.
Väliaho, Juha: Näkyä toteuttamassa. Helsinki: Uusi tie , 1985.