Lestadiolaisuus poikkeaa muista perinteisistä herätysliikkeistä siinä suhteessa, että se syntyi vuosikymmeniä niitä myöhemmin ja Suomen maantieteellisten rajojen ulkopuolella, joskin suomalaisella asuinalueella. Nimensä liike on saanut Lars Levi Laestadiukselta (1800-1861). Karesuvannon kirkkoherrana toiminut Laestadius piti sydämenasianaan lukutaidon välittämistä ja juoppoutta vastaan taistelua. Hänen 1840-luvullla pitämänsä parannussaarnat saivat Karesuvannossa aikaan herätyksen, joka levisi seuraavina vuosina lähiseurakuntiin Ruotsin, Norjan ja Suomen alueella. (Murtorinne 1992, 178.)
Laestadiuksen kuoleman jälkeen Juhani Raattamaalla (1811-1899) oli merkittävä vaikutus liikkeen kehitykseen. Hänen aikanaan kiteytyivät monet opilliset näkemykset, kuten seurakuntakäsitys, joka on merkittävällä tavalla vaikuttanut siihen, että liikkeestä ei ole tullut samalla lailla kirkollista, kuten esimerkiksi evankelisuudesta ja herännäisyydestä. (Huotari 1981, 38.)
Raattamaan kaudella liike myös levisi hyvin voimakkaasti. Yleinen väestön liikkuvuus, työmatkat ja siirtolaisuus edistivät lestadiolaisuuden leviämistä. Herätys saavutti 1860-luvulla Pohjoiskalottialueen ja Perämeren rannikon, ja sai myös ensimmäisen tukikohtansa Yhdysvalloissa, Minnesotan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Liike levisi myös Venäjän alueelle. Alkuvoimainen herätys rikkoi myös kirkkokuntien rajoja. Pohjois-Karjalassa ja Venäjällä ortodoksiväestöäkin liittyi lestadiolaisuuteen. Jopa ortodokseihin kuuluneita saarnaajia esiintyi. (Talonen 1988, 39-41.)
Raattamaan kuoleman jälkeen lestadiolaisessa alkuherätyksessä tapahtui hajaannus. Raattamaan kuoleman lisäksi tätä selittävät liikkeen laaja ja nopea ekspansio sekä uuden sukupolven nouseminen liikkeessä. Tämän hajaannuksen seurauksena lestadiolaisuus jakautui 1800-1900-lukujen vaihteessa vanhoillislestadiolaisuuteen, esikoislestadiolaisuuteen ja uusheräykseen. Uusheräyksen synnyn taustalla oli väite herätysliikkeen väljähtymisestä. Kittilästä liikkeelle lähtenyt uusherätys halusi palata liikkeen alkuaikojen ja Laestadiuksen opillisiin korostuksiin. Kysymys esikoisseurakunnasta ja väite herätyksen johtajuuden siirtymisestä Joonas Purnulle (1829-1902) aiheuttivat jäljelle jääneiden lestadiolaisten jakautumisen vanhoillislestadiolaisiin ja esikoislestadiolaisiin. (Talonen 1988, 42-43.)
1930-luvulla syntyi vanhoillislestadiolaisuudessa kiistaa suhtautumisesta Amerikassa muodostettuun lestadiolaiseen kirkkokuntaan nimeltään ”Apostolic Lutheran Church”. Erimielisyydet johtivat uuteen hajaannukseen ja uuden lestadiolaissuunnan, pikkuesikoisuuden / rauhansanalaisuuden, muodostumiseen. Neljän edellä mainitun pääsuunnan lisäksi 1900-luvun hajaannuksissa syntyi useita muita lestadiolaisryhmiä, jotka ovat kuitenkin jääneet kannatukseltaan varsin marginaalisiksi. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi: leeviläisyys, steniläisyys, peuralaisuus, sillanpääläisyys, elämän sana ryhmä sekä kontiolaisuus. (Talonen 2000.)
Lohi, Seppo: Pohjolan kristillisyys : lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys , 1997.
Lohi, Seppo: Sydämen kristillisyys : Lars Levi Laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Oulu : Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys , 1989.
Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3 : autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: Werner Söderström, 1992.
Talonen, Jouko: Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929. Helsinki : Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1988.
Talonen, Jouko; Harjusalo, Iipo (toim): Lestadiolaisuuden monet kasvot : Suomen teologisen instituutin aikakauskirja. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, 2001.