Metodistisaarnaaja William Booth (1829-1919) perusti vaimonsa Catherinen (1829-1890) kanssa 1860-luvulla Lontooseen Itä-Lontoon Kristillinen lähetys nimisen järjestön. Boothit aloittivat alueella evankelioivat kokoukset, jotka he kohdistivat alueen köyhimpään väestönosaan, ja saivat alueella aikaan herätyksen. William Boothin tarkoituksena oli ohjata uskoon tulleet ihmiset jo olemassa oleviin seurakuntiin, mutta he eivät halunneet mennä niihin ja niitä, jotka menivät, ei otettu vastaan. Näin ollen uudet käännynnäiset jäivät mukaan järjestön toimintaan ja liike kasvoi. (Könönen 1964, 11.) Kun liike kasvoi, se alkoi muovautua sotilaallisen mallin mukaisesti. Tämä johtui siitä, että monet liikkeen uusista käännynnäisistä olivat entisiä alkoholisteja ja rikollisia, jotka eivät olleet tottuneet elämään minkäänlaisessa kurissa. Tiukka järjestys ja yhtenäiset univormut toimivat myös liikettä integroivana ja ryhmätunnetta kohottavana tekijänä. Nimi Pelastusarmeija otettiin käyttöön vuonna 1878. Samalla liikkeen lehti muutti nimensä Sotahuudoksi (War Cry). (Peltola 1981, 346.)
Pelastusarmeijan harjoittamaan evankeliointiin kytkeytyi heti alusta alkaen myös sosiaalinen puoli. William Booth tajusi, että on vaikeaa saada vilua ja nälkää kärsivät ihmiset uskomaan Jumalan rakkauteen. Näin syntyi Pelastusarmeijan toimintaa hyvin kuvaava iskulause: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa (Soup, Soap and Salvation). Booth julkaisi vuonna 1890 kirjan Pimeimmässä Englannissa ja tie eteenpäin, jossa hän hahmotteli sosiaalista ohjelmaansa. Ruuan ja vaatteiden jaon lisäksi Pelastusarmeija on ollut mukana mm. työnvälityksessä, alkoholistityössä ja perhetyössä. Liikkeen alkuaikoina Pelastusarmeijan toiminta herätti voimakasta vastustusta ja sen sotilaat joutuivat jopa väkivallan tekojen uhriksi. Järjestön sosiaalinen toiminta kuitenkin käänsi suhtautumista positiivisempaan suuntaan. (Könönen 1964, 15-16.)
Pelastusarmeijan työ levisi muutamassa vuodessa koko Britannian laajuiseksi ja laajentui sieltä maailmanlaajuiseksi. Vuonna 2005 pelastusarmeijalla oli toimintaa 111 maassa. Sen palveluksessa oli yli miljoona sotilasta ja 26 000 upseeria Järjestön päämaja sijaitsee Lontoossa, josta sitä johtaa kenraali esikuntapäälliköineen. Nykyinen kenraali on Shaw Clifton (1945–) Myös suomalainen Jarl Wahlström (1918–1999) on toiminut kenraalina 1981-1986. Hallinnollisesti 111 maan alue on jaettu yli neljäänkymmeneen territorioon, jotka on jaettu osastoihin, jotka puolestaan on jaettu piireihin (The Salvation Army 2006).
Suomeen Pelastusarmeijan toiminta saapui 1800-luvun lopulla vapaakirkollisen herätysliikkeen myötä. Suomen Pelastusarmeijan ensimmäinen johtaja Constantin Boije af Gennäs (1854–1934 alkoi pitää vuonna 1880 Helsingissä Simonkadulla vanhassa kapakassa evankelioivia herätyskokouksia ja saikin aikaan pienimuotoisen herätyksen. Näitä herätyskokouksia voidaan pitää Pelastusarmeijan suomentyön eräänlaisena alkuituna. Tilojen tullessa ahtaaksi toiminta jouduttiin siirtämään Metsästäjänkadulle. Siellä kokouksia organisoineen joukon ”Metsästäjänkadun ystäväryhmän” keskuudessa syntyi ajatus liittyä Pelastusarmeijaan ja saada sille oma osasto Suomeen. Kolme ryhmän jäsentä Constantin Boije, Hedvig von Haartman (1862–1902) ja Alva Forsius (1866-1902) päätti lähteä Englantiin saamaan pelastusupseerin koulutuksen. (Könönen 1964, 43-44.)
Pelastusarmeijan ensimmäinen Suomen kokous pidettiin Helsingissä Siltasaaren maneesissa 8.11.1889. Järjestön ensimmäiseksi Suomen territorionjohtajaksi tuli Constantin Boije. Pelastusarmeija kohtasi alkuaikoinaan voimakasta vastustusta monelta eri taholta. Suomessa oli totuttu siihen, että uskovat pukeutuvat tummiin vaatteisiin ja veisaavat virtensä mollivoittoisesti. Armeijan kokousten iloisuus ja meluisuus oli monien mielestä loukkaavaa. Epäluuloiset viranomaiset ja Luterilaisen kirkon papit pyrkivät aktiivisesti haittaamaan armeijan toimintaa. Järjestön alkuaikojen vaikeuksia ei suinkaan helpottanut se, että Boije riitautui muun johtoryhmän kanssa ja erosi. Boijen jälkeen Pelastusarmeijan johtoon astui Hedvig von Haartman. (Könönen 1964, 88-90.)
Haartmanin aikana vaikeudet jatkuivat edelleen. Hallitusvalta ei suhtautunut suopeasti Armeijan univormuihin, vaan kielsi ne (Könönen 1964, 99). Uudenmaan kuvernööri kielsi Pelastusarmeijan kokoukset alueellaan. Myöhemmin kokoukset olivat kiellettyjä koko maassa. (Könönen 1964, 106,110.) Muutama kieltoa uhmannut pelastusupseeri joutui vankilaankin. Lehdistö paheksui valtiovallan toimintaa voimakkaasti pitäen sitä uskonvainona. (Könönen 1964, 114.) Vainoista huolimatta Pelastusarmeijan toiminta koko ajan laajeni. Vuoteen 1920 mennessä 90 % nykyisistä paikallisosastoista oli aloittanut toimintansa. Niihin aikoihin myös suuren yleisön ja viranomaisten asenne alkoi muuttua suopeammaksi ja Armeijan harjoittama laaja sosiaalinen työ alkoi saada tunnustusta. Vuonna 1929 Helsingin kaupunki lahjoitti järjestölle tontin niin pitkäksi aikaa, kun armeija tekee siellä sosiaalista työtä. (Peltola 1981, 354.)
Nykyisin Pelastusarmeija kuuluu hallinnollisesti samaan territorioon, kuin Viron Pelastusarmeija. Suomessa Armeija toimii 27 osastossa. Järjestön palveluksessa on n. 1100 upseeria ja sotilasta. Pelastusarmeija harrastaa laaja-alaista sosiaalista työtä, joista tärkeimmiksi ovat muodostuneet päihteiden väärinkäyttäjien huolto- ja suojakodit, asuntolat, lasten päiväkodit ja vanhainkodit sekä vankila ja katulähetystyö. Järjestön pää-äänen kannattaja on Sotahuuto. Pelastusarmeija on jäsenenä Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa ja Suomen Vapaakristillisessä Neuvostossa. (Heino 1997, 83; Pelastusarmeija 2006.)
Pelastusarmeijan oppi on määritelty vuoden 1878 perustamiskirjassa (The Deed Poll) ja se on yksityiskohtaisesti selitetty Pelastusarmeijan Opin käsikirjassa. Pelastusarmeijan oppi on tiivistetty yhteentoista opinkappaleeseen, jotka ovat sopusoinnussa kristillisen kirkon yleisen opin kanssa, sellaisena kuin se on tulkittu Apostolisessa uskontunnustuksessa. (Pelastusarmeija 2007.) Oppirakennelma on pääosin hyvin yhteiskristillistä, johtuen siitä, että armeijan alkuvaiheisiin liittyy toiminta yhteiskristillisten evankelioimisjärjestöjen kanssa Itä-Lontoossa. Yhteiskristillistä luonnetta halutaan korostaa edelleenkin, armeijan löyhä oppirakennelma mahdollistaa sen, että se toimii kussakin kohdemaassa kunkin maan vallitsevan kirkollisuuden mukaan. (Peltola 1981, 347.)
Koska William ja Catherine Booth toimivat metodistikirkon piirissä, pelastusarmeijan opissa on näkemyksiä, jotka ovat peräisin metodismista. Tämä näkyy liikkeen pelastuskäsityksessä. Pelastus on universaalinen ja vapaa: se kuuluu jokaiselle, ja jokainen voi ottaa sen vastaan tai hylätä. (Pelastusarmeijan opinkappale 6.) Ihmisen pelastumiselle asetetaan kuitenkin kolme ehtoa: katumus Jumalan edessä, usko Jeesukseen ja uudestisyntyminen Pyhän Hengen kautta. (Pelastusarmeijan opinkappaleet 9 ja 10.)
Pelastusarmeijassa ei ole käytössä sakramentteja, liike muistuttaa tässä suhteessa hyvin paljon kveekareita. Kaste ja ehtoollinen olivat käytössä liikkeen alkuaikoina, mutta niistä luovuttiin vuoden 1883 alusta lähtien. Armeija painottaa sitä, että on vaarallista luottaa pelkästään ulkonaiseen toimitukseen ikään kuin sillä olisi arvoa itsessään ja Jumalan armo voitaisiin saada pelkän ulkonaisen teon avulla. Pelastusarmeija pitää ensiarvoisen tärkeänä ihmisen henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen ja näin ollen sen suhtautuminen sakramentteihin tulisi ymmärtää tätä taustaa vasten. Pelastusarmeija hyväksyy täysin sakramenttien hengellisen merkityksen ja niiden toimittamisen silloin, kun ne palvelevat tätä tarkoitusta. Pelastusarmeijan jäsenet saavat käydä ehtoollisella ja kastattaa itsensä ja lapsensa, jos he pitävät sitä tarpeellisena. Pelastusarmeija ei halua väheksyä muiden kirkkokuntien näkemyksiä sakramenteista. (Pelastusarmeija 2007.)
Kasteesta luopumista perusteltiin sillä, että Uuden testamentin mukaan tärkein kaste on pyhän hengen kaste ja että Jeesus ei säätänyt vesikastetta eikä velvoittanut seuraajiaan toimittamaan sitä. Armeijassa on myös haluttu pitäytyä kastetta koskevien oppiriitojen ulkopuolella. (Haverinen 1980, 17.)
Ehtoollisesta luopumista perustellaan sillä, että Uudesta testamentista ei löydetä varsinaista ehtoollisen viettoa vaan alkuseurakunta kokoontui yhteisille rakkauden aterioille, jotka olivat todellisia aterioita. Ehtoollista ei myöskään pidetä pelastumisen edellytyksenä ja armeija haluaa myös tässä suhteessa välttää kaikenlaisia aihetta koskevia oppiriitoja. (Haverinen 1980, 17.)
Vaikka Pelastusarmeija ei käytäkään sakramentteja ja karttaa perinteisissä kirkkokunnissa esiintyvää ulkonaisten symbolien korostamista, niin on sille kuitenkin vakiintunut oma rituaalikäytäntönsä. Kasteen sijaan Pelastusarmeijassa on käytössä lapsivihkimys. Pyhässä toimituksessa vanhemmat osoittavat, että he jättävät lapsensa Jumalan huolenpitoon ja että he sitoutuvat olemaan kristityn esikuvina ja että he tekevät kaikkensa, jotta lapsi kasvaisi kristillisessä vaikutuspiirissä. Samalla seurakuntaa kehotetaan ottamaan vastuuta kasvavasta sukupolvesta. (Pelastusarmeija 2007.)
Keskeinen seremonia on myös sotilasvihkimys. Siinä alokas lukee ääneen ja allekirjoittaa virallisen taistelusitoumuksen, joka esittää protestin maailman huveja vastaan, velvoittaa kuuliaisuuteen Jumalan johtamalle armeijalle ja luettelee sen yksitoista opinkappaletta. Muita vihkimyksiä ovat lipun alla suoritettu hautaus, sekä erilaisten rakennusten esineiden vihkimiset. (Peltola 1981, 349.)
Pelastusarmeijan herätyskokoukset rakentuvat sanallisen viestinnän ja musiikillisen ilmaisun vuorovaikutuksesta: sotilaat, kadetit tai siviilijäsenet todistavat uskostaan, soittokunta soittaa lauluja laulukirjasta ja lopuksi upseeri/upseerit saarnaavat välittäen esirukouspyyntöjä sairaiden puolesta ja kehottavat synnintuntoon tulleita kuulijoita tulemaan katumuspenkkiin, pyhitystien ensimmäiselle askeleelle. (Peltola 1981, 348-349.) Katumuspenkki kuuluu armeijan jokaisen kokoushuoneen vakiokalustoon. Sitä voi pitää eräänlaisena rukousalttarina tai rippituolina, joka ääreen kokouksen kuulija saa tulla rukoilemaan yksin tai yhdessä pelastussotilaan tai upseerin kanssa. (Könönen 1964, 468.)
Tiedot päivitetty: 25.02.2007
Peltola, Harri: Pelastusarmeija suomalaisessa yhteiskunnassa. Teoksessa N. G. Holm, K. Suolinna & T. Ahlbäck (red./toim.): Aktuella religiösa rörelser i Finland /Ajankohtaisia uskonnollisia liikkeitä Suomessa, 341-368. Åbo: Åbo Akademi, 1981.
Pelastusarmeija – Suomi ja Viro: Pelastusarmeijan opinkappaleet. , 2007. http://www.pelastusarmeija.fi/ [2007-02-23]
Pelastusarmeija- Suomi ja Viro: Pelastusarmeija- Suomi ja Viro. , 2006. http://www.pelastusarmeija.fi/ [2006-12-20]
The Salvation Army : The Salvation Army International Home Page. , 2006. http://www.salvationarmy.org/ihq/www_sa.nsf [2006-12-20]
Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Könönen, Elsa: Hengen miekka, auttava käsi: Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. Porvoo: Werner Söderström, 1964.
Haverinen, Pentti: Katumuspenkkikäytäntö sekä suhde sakramentteihin Suomen pelastusarmeijassa aktiiviupseerien tulkitsemana. Helsinki: Helsingin yliopisto. Käytännöllisen teologian laitos, 1980.