Vapaakirkollisuus

Vapaakirkollisuus

Historia

Suomen Vapaakirkon juuret ovat 1800-luvun loppupuolen angloamerikkalaisessa herätys- ja pyhitysliikkeissä, joissa korostettiin henkilökohtaista uskonratkaisua ja uskovien seurakuntaa. Yksi kaikkein merkittävimmistä vaikutteista oli evankelikalismiksi kutsuttu liike. Tämä liike sai alkunsa 1730-luvulla Englannissa. Liikkeen tarkoituksena oli uskosta vanhurskautumisen opin elvyttäminen. Tärkeiksi teemoiksi muodostuivat usko Raamattuun ylimpänä auktoriteettina, henkilökohtaisen uskonratkaisun ja sitä seuraavan elämänmuutoksen korostaminen ja evankelioinnin merkitys. (McGrath 2000, 164-165.) Liike levisi voimakkaasti Angloamerikkalaisessa maailmassa 1800-luvun alkupuolella. Merkittäviä vaikuttajia liikkeessä olivat esimerkiksi Jonathan Edwards (1703-1758), Charler Finney (1792-1875) ja Dwight L. Moody (1837-1899). (Melton 2005, 209-210.)
Jotkut suomalaiset pääsivät kosketuksiin näihin aatteisiin matkustelemalla tai lukemalla hengellistä kirjallisuutta. Vapaakirkollista liikehdintää syntyi 1870-luvulla Pohjanmaan ja Uudenmaan rannikkoseudulla. Merkittävin näistä paikoista oli Porvoon Vehkalahti, jonne rakennettiin 1877 herätyksen seurauksena oma rukoushuone. Englantilaisen lordi G.A. Radstockin (1835-1913) vierailu Suomessa 1879 yhdisti liikettä ja antoi sille uutta puhtia. (Salmensaari 1957, 36, 40.)
Liikkeen alkuvaiheen tärkeimpänä vaikuttajana voidaan pitää Constantin Boijea (1854-1934) Boije kävi 19-vuotiaana Ruotsin Evankelisen Isänmaansäätiön lähetyskoulun ja joutui siellä kosketukseen vapaan kristillisyyden kanssa. Palattuaan Suomeen hänestä tuli Porvoon herätyksen merkittävä vaikuttaja. Boije oli myös kutsumassa lordi Radstockia Suomeen. Boije siirtyi vuonna 1889 Pelastusarmeijaan, palaten kuitenkin takaisin vapaakirkollisen herätyksen piiriin. Muita merkittäviä suomalaisia vaikuttajia vapaakirkon alkutaipalella olivat Edvard Björkenheim (1856-1934) sekä Hjalmar Braxen (1860-1909). (Kallberg & Niemelä 1979, 14-16.)
Alkuaikoina vapaakirkollinen liike oli allianssipohjainen ja pyrki uudistamaan luterilaista kirkkoa sisältä päin. Vuonna 1886 vapaakirkollisten aktiivien toimesta järjestettiin Tampereella yhteiskristillinen allianssikokous, johon osallistui n.300 ihmistä, joista 26 luterilaista pappia johtajanaan piispa Alopaelus. (Salmensaari 1957, 85-89.) Kokouksen myönteisestä ilmapiiristä huolimatta allianssipyrkimykset eivät käytännössä onnistuneet. Luterilaisen kirkon piirissä vapaakirkolliseen liikehdintää suhtauduttiin epäilevästi ja jopa vihamielisesti (Salmensaari 1957, 108).
Tästäkin huolimatta allianssiaatetta haluttiin pitää elossa. Vapaakirkkoaktiivit antoivat vuonna 1889 vapaakirkollisen ohjelman, jonka seurauksena syntyi Suomen Vapaa Lähetys-niminen järjestö. Hankkeen puuhamiehet mielsivät tämän järjestön luterilaisen kirkon sisälähetysjärjestöksi, vaikka Vapaan Lähetyksen perustaminen jo käytännössä tarkoittikin allianssi-aatteesta luopumista. Virallisesti allianssi-aatteesta luovuttiin vasta 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Vapaan Lähetyksen ohjelmaan tuli varsin pian mukaan myös ulkolähetys. Vuonna 1890 tehtiin päätös ensimmäisen lähetystyöntekijän Kiinaan lähettämiseksi. (Salmensaari 1957, 153.)
Vuosina 1890-1893 syntyi vapaakirkollisen toiminnan seurauksena syntyi herätyksiä, Keski-Suomessa, Karjalassa, Pohjanmaalla ja Helsingissä. Liike ajautui 1890-luvulla myös ensimmäiseen kriisiinsä. Ruotsista tullut pyhitysliikkeen ”synnittömyysoppi” jakoi liikkeen. Opin kannattajien mukaan Kristuksen sovitustyöstä johtuen ei enää ollut olemassa kadottavaa syntiä, eikä kadotustuomiota. Axel Skutnabbin (1875-1929) johdolla erosivat vuonna 1900 omaksi Evankeliset Ystävät nimiseksi liikkeekseen. (Heino 1997, 78.)
Alkuvuosina suurin osa vapaakirkollisen liikkeen jäsenistöstä oli ruotsinkielistä. Suomenkielisten osuus alkoi kasvaa selvästi vasta 1900-luvulla. Väestöryhmät olivat samankokoisia vasta vuonna 1910. Tästä eteenpäin suomenkielisten osuus alkoi muodostua suuremmaksi. Tähän osaltaan oli vaikuttamasta veljesten Eeli (1888-1963) ja William Jokisen (1889-1958) ympäri maata pitämät herätyskokoukset. (Suomen Vapaakirkko 2006.)
Vuonna 1923 suomenkieliset vapaakirkolliset järjestäytyivät Suomen Vapaakirkoksi. Ruotsinkieliset säilyivät perustamansa yhdistyksen Fria Missioförbundetin alaisuudessa vuoteen 2004 saakka. Tällöin yhdistys rekisteröityi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi nimellä Missionskyrkan i Finland. Vuonna 2005 Suomen Vapaakirkolla oli 99 seurakuntaa ja 13667 jäsentä. (Suomen Vapaakirkko 2006.)
Vapaakirkon alkuvuosikymmeninä suhteet luterilaiseen kirkkoon ja helluntaiherätykseen olivat välillä hyvinkin tulehtuneet. Tässä suhteessa historiassa kääntyi uusi lehti, kun vapaakirkko kävi luterilaisen kirkon kanssa viralliset oppikeskustelut luterilaisen kirkon kanssa 1983-1984 ja vuonna 1992 kolmikantaneuvottelut luterilaisen kirkon ja helluntaiherätyksen kanssa. Nämä keskustelut antoivat pohjaa lähemmälle yhteistyölle näiden kirkkokuntien kesken. Yhtenä osoituksena tästä on se, että Suomen Vapaakirkko liittyi vuonna 1999 Suomen Ekumeenisen Neuvoston jäseneksi. Vapaakirkko on myös jäsenenä Suomen Vapaan Kristillisyyden neuvostossa. (Suomen Vapaakirkko 2006.)
Suomen Vapaakirkon ylimpänä päättävänä elimenä ovat vapaakirkon kokoukset, joihin seurakunnat edustajansa. Seurakuntien asioista taas päättää seurakuntakokous, joka valitsee vanhemmiston ja työntekijät. Vapaakirkolla on keskustoimisto Hämeenlinnassa, siellä työskentelee työstä kokonaisvastuussa oleva johtaja, apunaan erilaista sihteeristöä. Kirkko omistaa Hangossa kansanopiston, jonka yhteydessä toimii nelivuotinen teologinen opisto. Tämän lisäksi kirkko omistaa Keski-Suomessa Kiponniemen toimintakeskuksen. (Heino 1997, 78-79.) Päihde- ja vankilatyötä tehnyt Toivola-koti Hauholla on lopettanut toimintansa.

Uskomukset ja narratiivit

Suomen Vapaakirkko perustaa oppinsa Raamattuun ja Apostoliseen uskontunnustukseen. Kirkolla on vuoden 1923 eriuskolaislaista johtuen myös oma uskontunnustus, kirkon piti muotoilla sellainen päästäkseen rekisteröitymään uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Tämä tunnustus on tosin muotoiltu hyvin väljäksi. Näin Vapaakirkko on halunnut edustaa vuonna 1889 antamansa vapaakirkollisen ohjelman mukaisesti evankelista uskoa yksinkertaisessa muodossa. (Salmensaari 1957, 136.)
Raamattua pidetään uskonelämän ainoana normina, jonka pohjalta kaikki oppi ja elämä seurakunnassa tulee hyväksyä tai hylätä. Seurakuntaoppi puolestaan perustuu paikallisseurakuntien itsenäisyydelle. Seurakunta puolestaan on uskovien seurakunta, johon kuuluu uskonsa tunnustaneita ja siihen vapaaehtoisesti liittyneitä kristittyjä. Vapaakirkko on myös perinteisesti korostanut uskonnonvapautta ja uskonnollisten yhdyskuntien riippumattomuutta valtiosta. (Vapaakirkon uskontunnustus 2007.)
Vapaakirkko korostaa ihmisen henkilökohtaista uskonratkaisua ja sitä seuraavaa elämänmuutosta. Pyhän Hengen merkitystä korostetaan: uudestisyntyminen ja pyhitys ovat Pyhän Hengen aikaan saannoksia. Myös armolahjat ovat tärkeitä, mutta seurakunnassa ei kuitenkaan luokitella ihmisiä armolahjojen perusteella. Hengelliset kokemukset ja lahjat eivät tee uskovaa toisia paremmaksi. (Vapaakirkon opilliset periaatteet 2007.)

Rituaalit

Varsinaiseksi jäseneksi hyväksytään 15 vuotta täyttänyt, uudestisyntynyt kristitty, joka tahtoo toteuttaa Vapaakirkon periaatteita (Vapaakirkon Yhdyskuntajärjestys 28§). Vapaakirkossa tunnustetaan muiden protestanttien tapaan kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Käytössä on upottamalla toteutettava uskovien kaste. Kaste edellyttää oman uskon julkista tunnustamista. Ilman ihmisen henkilökohtaista uskoa ei kasteella katsota olevan merkitystä eikä se pelkkänä suorituksena voi pelastaa ihmistä. (Vapaakirkon opilliset periaatteet 2007.)
Ehtoollinen on yhteysateria sekä Kristuksen että seurakunnan kanssa. Vapaakirkossa ehtoollista ei käsitetä armon välikappaleeksi, vaan armon julistajaksi ja vahvistajaksi. Ehtoollinen ei myöskään välitä syntien anteeksiantamusta ellei uskova ole sydämessään valmis sitä vastaanottamaan. Vapaakirkossa on käytössä avoin ehtoollisyhteys: kaikki jotka uskovat ja ovat ottaneet Jeesuksen vastaan pelastajanaan ovat tervetulleita ehtoolliselle. (Vapaakirkon opilliset periaatteet 2007.)
Vapaaseurakunnan ohjelmaan kuuluu viikoittain, yleensä sunnuntaina oleva jumalanpalvelus. Jumalanpalvelusten lisäksi seurakunnalla on paljon muutakin toimintaa kuten nuorteniltoja, rukousiltoja, perhekerhoja ja pienryhmätoimintaa. Vapaaseurakunnan jumalanpalvelus on hyvin saman tyyppinen, kuin muissa vapaissa suunnissa. Jumalanpalveluksessa on seurakunnan pastorin tai jonkun vierailevan puhujan pitämä saarna, jota ei yleensä valita kirkkovuoden kierron, vaan jonkin itse laaditun järjestelmän mukaan. Saarnan lisäksi jumalanpalveluksessa on ylistysmusiikkia ja todistuspuheenvuoroja, joissa seurakuntalaiset kertovat uskoontulostaan, saamistaan rukousvastauksista sekä muista merkittävistä hengellisistä kokemuksista. Usein jumalanpalveluksen yhteydessä on lapsille järjestetty oma pyhäkoulu. (Kärkkäinen 2005, 314-315.)
Vapaakirkon toiminnassa huomiota herättävä piirre suhteessa luterilaiseen kirkkoon ovat rippikoulua muistuttavat seurakuntakoululeirit. Leirille mennään 15-vuotiaana. Siellä opetetaan kristinuskon perusteita, paneudutaan nuorena olemisen ja elämisen kysymyksiin ja tutustutaan Raamattuun. Leiriläisille opetetaan myös seurakunnasta ja Suomen Vapaakirkosta. Oppitunteja on n.32 kappaletta. Oppituntien lisäksi leireillä on yhteysiltoja ja iltanuotioita. Yhteysilloissa rukoillaan, lauletaan ylistyslauluja ja kuullaan opettajien ja isosten omakohtaisia kokemuksia rukouksesta sekä uskonelämästä. (Vapaakirkon opilliset periaatteet 2007.)
Tiedot päivitetty: 22.09.2011

Yhteys muihin uskontoihin

Emouskonnot

Lähteet

Internet

Suomen Vapaakirkko: Suomen Vapaakirkkon verkkosivut. , 2006. http://www.svk.fi/ [2000-12-20]
Suomen Vapaakirkko: Vapaakirkon opilliset periaatteet. , 2007. http://www.svk.fi/index.php?sid=231 [2007-03-13]
Suomen Vapaakirkko: Vapaakirkon uskontunnustus. , 2007. http://www.svk.fi/index.php?sid=229 [2007-03-13]

Kirjat

Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, 89-90. Helsinki: Werner Söderström, 1997.
Kalberg, Kari, Matti Niemelä (toim.) : Vapaakirkko tänään. Hämeenlinna: Päivä Oy, 1979.
McGrath, Alister: Modernin Teologian Ensyklopedia. Helsinki: Kirjapaja oy, 2000.
Melton, Gordon, J: Encylopedia of Protestantism. New York: Facts on File, 2005.
Salmensaari, S. S: Suomen Vapaakirkko. Piirteitä sen synnystä ja kehityksestä. Helsinki: Päivä Oy, 1957.